Topelius matkalla.
"Sa morsiokulta, ystävyt,
Miks murhe silmäs vetti?
Kun laulujuhlasta tullaan nyt,
Nyt vain sais liehua letti!"
Asemalla hän äsken riemupäin
Oli luotani juossut, ja kun hänet näin,
Näin nuorten neitojen innostuksen,
Ja keskellä heitä Topeliuksen.
Näky armas! Lempeä vanhus tuo
Ujon herttaisesti hän hymyy;
Mut neidot telmien tunkee luo,
Ja hän väkijoukkoon lymyy.
Mut taas hän on kiinni, ei auttanut muu!
— On joukossa pieni ruususuu —
Hän kaikkein kostoksi suuteli lasta,
Mut laps hän hyväilee ukon hasta.
Hän siin' on lastenystävä suur,
Joka kodissa tuttava rakkain!
Runoniekka, mi nuoreen polveen juur
Pani toivonsa uskoin vakain,
Tuo suur runoniekka, mi vaaroissa maan
On antanut kansalle rakkauttaan,
Mi laulukantelon peri Suomen,
Kun Runeberg ummisti silmäluomen!
Mut neidot siin' yhä suosiotaan
Osottaa viehkeinä hälle;
Muu yleisö hienosti vait on vaan:
Sulo, lempeys lempeälle!
Juna itse se lähtöä viivyttää,
— On liian kauniit hetket nää —
Mut kun jo Topelius vaunuun kulki,
Eläköön tuhatääninen kaikui julki.
Juna lähti. Mut kiireessä vielä näin,
Miten neidot täysissä innoin
Koki seurata vaunuun jäljekkäin;
Piti päästä, jos henkensä hinnoin!
Etumaisina siin' oma kultani on,
Hän ennätti! Silmä on vallaton,
Ja sisään käy hän voittajan elkein —
Ja nyt hän on luonani itkussa melkein.
"Sa morsiokulta, ystävyt,
Miks silmäsi kirkkaat vettyi?
Kun laulujuhla on loppunut nyt,
Mikä toive nyt kullalta pettyi?"
Ois päässyt — juur oli ennättää! —
Topelius-sedän vastapää —
Ois saanut lauseen armahaisen,
Mut toinen ennätti, toinen sai sen!