Johan Vilhelm Snellman.
On Vilhelminpäivä, ja riemuissaan
Käy nuoriso ryhdikkäästi
Taas vanhusta tervehtimään, joka maan
Neron voimallaan
Yön kolkosta vallasta päästi.
Hän ukkona viel' on johtaja Suomen,
Sen aamusoihtu, kun henkii huomen,
Varotusääni, mi jylisee,
Tai tammi, mi suojelee.
Katu laajalti täyteen ahtautuu
Senaattorin talon eessä;
Moni vanhempi joukkoon tunkeuu,
Joku harvasuu
Talonpoikakin, silmät veessä!
Päät paljastetaan ja raikkain rinnoin
Ja nuoruuden elinuskoin ja innoin
Kotimaisia lauluja kaiutetaan
Kevätaamuun valkenevaan.
Eläköön! eläköön! jo raikahtaa —
Hän on aukaissut ikkunansa!
— Lumipäinenkö noin? — Vait! malttakaa!
Nyt kuulla saa
Hänen kuuluja puheitansa,
Joill' aina hän työhön nuorison sytti,
Tai joiss' yli maan hän lennähytti
Nuot tunnussanat uljahat,
Jotk' kansan kokosivat.
Mut vait hän nyt on. Jäyhä kuin hyy.
Hän katsoo rivistä riviin.
— Ketä etsii hän? Mikä jäykkyyden syy!
Hän synkistyy
Ja sulkee huulet tiviin.
Mut äkkiä pilvestä kulmain alta
Välähtää kuin leimaus taivahalta,
Ja lailla ukkosen jyrinän
Soi ääni, kun puhuu hän:
"Niin — Suomen toivon koossa nään,
Maan henkisen tarmon tässä!
Mut teissä en nää yhtäkään,
En yhtäkään,
Ken, konsa vaara on lässä,
Ken maamme ohjiin tarttua voisi,
Ken Suomelle, kansalle johtajaks oisi.
— On vanhan miehen katkeraa,
Kun teidät nähdä saa."
Hän ikkunan sulki. Mut lauseet nää
Ne luita myöten riipi;
Ja ääneti kaikki, painossa pää,
Pois häivähtää.
Kukin hiljaa kotiinsa hiipi.
Rein mietteissään ja synkkänä kulki,
Paradoksinsa Meurman suuhunsa sulki,
Mut hehkuvin mielin, intoutuen
Käy Yrjö Koskinen.