Kokko-vanhus.
Kokko-vanhus oli hetken vaiti.
Leikkien hän vastas, ettei vuotta
Nähnyt lie hän täysin hallatonta
Koko elämänsä pitkään ikään;
Katsoi päin ja tarjos sikarreitaan.
— Mutta emäntä jäi kuuntelemaan.
Kokko oli hallanpesän ukko,
Toimenmies, min talo tiettiin vankaks.
Päätään pyhkien hän puhui tyynnä:
"Suuri nälkävuos se kaasi kaikki,
Torpat, talot, melkein myös tän meidän;
Suurempi ei tämä ollut muista.
Nuori eukko, ystäväni tässä,
Taloon vielä laittoi lopputingan."
Kokko-vanhus hymyili ja kertoi:
"Pidin poikana jo heinän puolta,
Olin aina isästäni ykspää:
Tuli suuri hallavuos — vei puhtaaks,
Yössä viljan tähkä pystyyn kääntyi! —
Otin viikatteen ja niitin, niitin,
Renkejä ei silloin ollut meillä,
Niitin kiinteästi iltaan asti
Syömättä ja väliin lepäämättä.
Nuori eukko ikkunassa itki,
Povessansa kantain esikoistaan.
Viimein illalla hän tuli juosten,
— Tämä reima emäntäni tässä —
Tuli juosten, itkust' tyrtyneenä:
'Antti, Antti! säästä vilja meille!'
Ja hän maahan vaipui tunnotonna.
"Niittämättä sarat pitkät jäivät,
Kuihtumaan jäi melkein puolet viljaa;
Jätin kaikki silmänlumehiksi,
Vaikka tiesin: tää tuo taloon tingan!"
Ja hän jatkoi Kokko-ystäväni:
"Pidin alkujaan jo heinän puolta,
— Karjansärvin, siin' on talon voima! —
Kestin läpi suuren nälkävuoden,
Johon suuremmatkin talot hukkui.
"Monta hallaa koimme tämän jälkeen,
Mutta nyt on vakaa myös ja taattu
Tämä reima emäntäni tässä."
Maisemakuva.
(Hämeestä.)
Tien mutkasta katsele viljelysalaa:
Maat laajat, muokatut aukeaa —
Kas, kartano puistosta vilkkuu salaa!
Niin kaunis, vihreä, runsas maa,
Ett' oikein syömesi sinne halaa!
Heti luonasi loiva, multava rinne
Lepin, pihlajin, hiirenherneineen;
Maa neitsyellisen tuore, minne
Jää Ayrshire-karja pitkälleen,
Ja aura ei koskaan saapunut sinne.
Heti toisella puolen männikönlaita
Ja mökki, salvettu äskettäin,
Ja piirinsä sillä ja ympärysaita:
Mies laiha, mut harteva allapäin
Kivimäkeen kangella murtaa maita.
Ja maantieportilla kaksi lasta
— Mökinlapsia — pitkissä paidoissaan:
Pölypilvi on jäljellä matkustajasta,
Mut vielä he vartoo palkkiotaan,
Surun lapset, min suita särvin ei kasta.
Yli kaiken kellervä taivas päilyy,
Ja sappii päivä ja auteriss' ui;
Sää raskas, mut rauha luonnossa säilyy.
— Vain taivaanranta punertui,
Ja musta lonka päällinnä häilyy.