Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta

by Valter Juva

TOTUUS "OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ"

1.

Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat Englannin ylhäisimpiin piireihin.

Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi kyllin kiittää.

Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä Justinus.

Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen valtuuttamaa arvohenkilöä.

Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.

On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa, paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee, paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.

Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi perättömiksi.

Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! — Silloin minä itse en muuten ollutkaan työpaikalla. — Englantilaiset ystäväni joutuivat Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.

Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.

Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista järkevyyttä.

Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta. Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija, sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut arkeologisissa kaivaustöissä. — Myös on huomattava, että Shiloan kylän beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.

Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista.
Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.

Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.

* * * * *

Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa toimissa — ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa, Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.

Kapteeni Nierotin monipuolinen — en tahdo sanoa kirjava — kokemus minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa, joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne siinä samassa englanninkielelle.

Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.

Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä, mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen. Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja oli aikoinaan pitänyt komennossaan.

Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.

Brindisi—Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu, islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä. Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista orvieto-viiniä.

Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia naikkoja!»

En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren laulunsävelet:

»Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo, perch'u distrugger accusi?»

Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.

Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.

»Se on ihan toinen asia! — Minulla oli siellä muutamia sabeattaria, jokunen sudanitar — hm — no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? — ja kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»

»Teidän omanne?»

»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»

»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä —»

»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? — Ja sitä paitsi, vive la bagatelle!»

Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar Parisista.

Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin, ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. — Onnistuneen teon Nierot katsoi itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät merkitse mitään!

Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä. Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden aina varuillani.

Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi taidokkaasti englanninkielelle. — Kirjoitukseni koski ainoastaan käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. — Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin. Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja diplomaattisella taidolla.

Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme. Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa englantilaista ylimystä.

* * * * *

On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta, johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen 2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin, todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen lausunnosta.

Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.

Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa, niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja suoranaista vastustustakin.

Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9—11 metrin vahvuisen kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11—14 metriä ja Juustontekijän laaksossa 18 metriä.

Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra — Omarin moskea —, jonka huipulta säteilee islamin puolikuu.

2.

Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.

Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa luolakäytävän suun.

Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää, että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti Jerusalemin.

Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi tähän tunnelijärjestelmään?

Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita olisi saattanut tänne kuljettaa.

Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme vielä helpottaa!

* * * * *

Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.

Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin, töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.

Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään jokaisessa seurassa.

Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle käännettäväksi.

»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»

»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»

»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»

»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»

»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»

Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo, jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset divaanit, — eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, — nurkassa juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.

Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000—3000 vuoden vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit, kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä, yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä hinattiin tunnelista päivänvaloon.

Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme Salomon aarteita.

Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän, tummanpunaisen korumaton.

Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet, metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.

Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui täsmällisesti, avoimesti ja — tieteellisesti.

Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies. Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.

Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä kirkollisella alalla kardinaalinhattu?

Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista, jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen hän oli erityisesti innostunut.

Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin, porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien juutalaisten keskuudessa.

»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan kieliä.»

»Minä en ole diplomaatti. — Ettekö ehkä itse voisi mennä?»

Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se herättäisi liian suurta huomiota.» — Hän oli katolisen kirkon kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.

Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun:
»Todella, sinne teidän tulisi mennä!»

Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:

»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista hyötyä. — Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille vahingoksi.»

Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.

Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.

Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan. Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki veikistelykeinot tiedossaan.

Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»

Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? — Mitä silmä ei nää, se unhoon jää!

Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin oli saanut itselleen naissatulan.

Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.

Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi herättää hymyilyä.

Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »Nemesis divina! — Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on opetuksenalaisena.»

Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. — Olin samaan aikaan kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.

Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan. Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle seuraavana päivänä.

Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi: »Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»

»Horjahti kai kainaloosi!»

»Vielä mitä! — Jospa olisikin! — Hänellä oli täysi kyselyohjelma meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä ilman Nierotin opastusta.»

»No, ja sinä —?»

»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin täysin tietämätön. Hän ahdisti minua — suorastaan ahdisti. Mutta olin varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' — Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin: 'Suruni siitä on syvä!' — Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet kotiinsa. — Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi, että hänenkin oli käynyt samoin.»

»Ja Carew —?»

»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä. — Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita! — Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään määrätyillä ehdoilla.»

Tuijotimme ääneti toisiimme.

Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? — Huomasimme, että se oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n todistamattomia arveluja.

Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.

»Aivan niin — ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»

Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.

3.

Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.

Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.

Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon. Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.

Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»

Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme
Nebo-vuorta katsomaan!»

Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon, muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.

Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma lyijynraskas ja äärettömän kuuma.

Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi:
»*Ajûn Mûsâ!*»

Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.

»Shûf ghuzlân, chawâdscha! — Kas, gaselleja, herra! — huusi beduini innokkaasti.

Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.

Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella Mooseksen näkemiä maisemia — Pyhää maata yhdessä silmäyksessä, Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!

Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme vaatimattoman puolipäiväisemme.

»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle. »Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa — nykyinen Dschebel Sijâra — oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme. Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja 6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»

»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan tuntemattomaksi.»

»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621 e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta. Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'

»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. — Tuossa vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»

»Mistäs sen niin päätät?»

»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina. Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»

Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää kirjoituksen hämärimmät kohdat.»

Nevankoski luki:

Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6 peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois, murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!

Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista 8! Ja 20! — 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta häilyy vapaasti, suojelee.

Sisäänkäytävä kohisee.

»Tahdon edeltäkäsin huomauttaa», lausuin, »että kaikki välimerkit ovat minun itseni järjestämät. Ja nyt siis selitys!

»Tämän rotkelman muinaisesta päälähteestä, siitä mistä puro sai alkunsa enemmän kuin 3000 vuotta sitten, on mitattava pitkin purovartta pitkin rotkelmaa — 70 peitsenmittaa. Nykyisestä päälähteestä lukien on meidän telttamme nyt juuri jotenkin sanotun matkan päässä. — Tein pieniä askelmittauksia, ennenkuin määräsin teltan pystytettäväksi. Askelmitoistani olen kerran saanut palkinnon: leveämahaisen metsästyspullon! — Jos lähde ei vuosituhansien kuluessa olisi siirtynyt paikaltaan, niin me nyt istuisimme juuri sillä kohdalla. —

»No niin! Tuosta vuorenseinämästä, joka on heti meidän vastassamme, herui muinoin alas 6 peitsenmitan korkeudelta, silloisesta laaksonpohjasta lukien, pieni vesiouru, joka tuli vuoren sisällä olevasta luolakäytävästä. Sen yhteydessä oli toinen, luultavasti isompi luolakäytävä, jossa myös oli vettä. Näiden molempien käytäväin kautta vietiin Mooseksen ruumis 2 + 10 + 8 + 20 = 40 peitsenmittaa eteenpäin ja haudattiin vuoren uumeniin. — Toisista salakirjoituksista käy ilmi, että ruumis haudattiin erityiseen 'kuivaan' luolaan, jonka pituus on 10 peitsenmittaa. Sisäiset mitat ovat siis yhteensä 50 peitsenmittaa. Ulkonaiset mitat olivat 70 + 6 = 76 peitsenmittaa. — Luolakäytäväin sisäisistä asioista lähemmin vasta.

»Sen jälkeen kuin ruumis nyt oli haudattu, tukittiin itse ulkoaukon käytävänsuu 2 peitsenmitan vahvuisella kivi- ja soratäytteellä. Päälle päätteeksi hakattiin ja sijoitettiin paikalleen suuri kivimöhkäle, joka täydellisesti sulki ja kätki ulkoaukon laakson puolelta.

»Kun nyt tämä kivimöhkäle 'revitään pois' ja 'murskataan' sekä 'toimitetaan pois' 2 peitsenmitan vahva kivi- ja soratäyte, niin tämän taakse pysähtyneet vedet ryöppyävät esiin! 'Sisäänkäytävä kohisee', kunnes liikavesi on juossut alas laaksoon ja vesi jälleen on alkanut 'herua' vain pienenä ouruna.

»Otahan nyt tästä tämä kiikari! Minä olen puolen tuntia tarkastellut vuorenseinämää joka suuntaan, laajalti ja pitkälti, näkemättä mitään erikoisesti epäilyttävää. Koetahan katsoa sinäkin!»

Ystäväni, joka jo oli innostunut asiaan, antoi vähän ajan perästä kiikarin tyytymättömänä minulle takaisin.

»Ei, en näe mitään! Ei tainnut ollakaan niin helppoa.»

»Teoriassa asia on helppo, toimeenpanossa vaikea. Kaikki riippuu tietysti siitä, missä määrin Mooseksen lähteet ovat aikojen kuluessa muutelleet paikkojaan. Myöskin laaksonpohja voi nyt olla paljoa korkeammalla kuin ennen. Pölisevät tuulet ovat tänne vuosituhansien kuluessa saapuneet erämaasta. — Emme tällä kertaa voi tehdä enempää. Mutta olemmehan tehneet koko joukon jo näinkin! Tiedämme laakson oikeaksi ja tiedämme, että tuolla vuoren seinämällä on sellaiset ominaisuudet, että salakirjoituksen tiedonannot näkyvät soveltuvan siihen mainion hyvin. Vastainen, tarkka, järjestelmällinen tutkimus, vaikkapa kilometrimääräin mitalta pitkin rotkelman vartta, voisi mahdollisesti johtaa parempiin tuloksiin.

»Mitä muuten niin sanottuun salakirjoitukseen tulee, niin merkillinen seikka antaa tukea luulolleni, että tässä todellinen salakirjoitus on olemassa, ja että olen ratkaissut sen oikein.

»Tässä puhutaan 'toisesta Ajsta', joka on jollakin ylävällä paikalla. Lähellä Betheliä on Benjaminin alueella eräs vanhastaan tunnettu Aj. Mutta Jeremia puhuu 46. luvun 3. värssyssä eräästä Ajsta Jordanin-takaisen Hesbonin yhteydessä. Tämän johdosta on jo Nägelsbach arvellut Jordanin takanakin olleen Aj nimisen paikan. Nyt tämä a priori-päätelmä saa vahvistuksensa juuri salakirjoituksesta. Hesbon on Mooseksen lähteiltä vain 7 kilometrin päässä. — Mutta mikä on tämä toinen Aj? — Emme tiedä! Mahdollisesti se voisi olla Bit Peorin toisintonimi.

»Mutta jatkakaamme lukemista! Lue nyt toinen salakirjoitus!»

Nevankoski luki:

Ja laaksorotkelman vesijuoksu! Katso Aj! Ja melkoinen luola. Etsi 76 peitsenmittaa! Etene luolakäytävään, tyhjennä ristelmän vedentulva! 6: huomaa aukon kynnys!

Ja mene sisään! Hävitä, etsi! Pyri sisimpään paikkaan, etäällä olevaan: 40 peitsenmittaa. Ja katso, mene sisään ikäänkuin kuivaan paikkaan! Ja häilyvä kaltevuus. Ja itke (se: vainajaa) perille tulleena: 10!

Ilman kiinteää tukea sisin kohta. Painuu alas 6 ja häilyy ilmassa. Katso, pane säppiin, — no niin!

»Minäkin sanon: no niin! Kun tämä verrataan edelliseen, käy selville, että ulkonaiset mitat tässä ovat 76 peitsenmittaa, josta 6 peitsenmittaa osoittaa pystysuoraa matkaa aukon 'kynnykselle'. Sisäinen mitta on 40 peitsenmittaa, johon tulee lisää itse 'kuivan' hautaluolan pituus 10; yhteensä siis 50 peitsenmittaa.

»Huomaa vielä! Jo edellinen salakirjoitus näkyi viittaavan johonkin salaperäiseen vaaraan. Kulkija 'niellään alas' viime 20 peitsenmitan matkalla. Tässä toisessa kirjoituksessa on asia täysin selvästi sanottu. Viime matkan 'kaltevuudessa' oli muinoin keikkuvia porraslaattoja, todellisia salaluukkuja. Näitä näkyi olleen 6 kappaletta.»

»Olisivatko harhailevat paimenheimot osanneet sellaisia laittaa?» kysyi
Nevankoski epäilevästi.

»Israelin heimot tulivat Egyptistä. Egyptiläiset käyttivät salaluukkuja. — Ilmeisestikin viime matkan välillä oli parvekeporras, joka oli tehty sisäisen vuorenrepeämän seinämäin väliin. — Luultavasti Mooses itse oli jo edeltäkäsin antanut varata tämän lepokammionsa. — Mooseksen johtamat heimot asuivat lähes vuoden näillä seuduin.

»Ja nyt, ole hyvä ja lue hät'hätää vielä viimeinen salakirjoitus!»

Ystäväni luki:

Ja uksi: veden reunaa 76 peitsenmittaa. Ja Aj! Herran talletuspaikka vedessä 18. Ja Ajn lähellä. Niinpä käy käsiksi turvapaikkaan, tunkeudu sisään! Sisäänkäytävässä temppuja todellakin! 20 peitsenmittaa sisin kohta.

No niin! 76 peitsenmittaa: hae esiin olopaikka! 20 peitsenmittaa häilyvää kaltevuutta. No niin! 10 peitsenmittaa, ja itke (se: vainajaa)! Käänny Herran puoleen!

»Ulkonainen mitta on tässä 76 peitsenmittaa, sisäinen 18 + 20 + 10 = 48 peitsenmittaa. 'Esiin haettavalla' kohdalla on jätetty pois mittailmoitus, 2 peitsenmittaa. Salaluukkuja sisältävän portaan pituus on tässä, samoin kuin ensimmäisessä kirjoituksessa, 20 peitsenmittaa.

»Tämän salakirjoituksen päämerkitys on siinä, että tässä puhutaan 'Herran talletuspaikasta'. Kun viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 6. värssyn mukaan 'Jumala itse hautasi Mooseksen', niin tuolla lauselmalla on sattuvin sanoin annettu tietää, että tässä selitetty salainen kätköpaikka todella on Mooseksen hautakammio!»

Olimme jo viipyneet Mooseksen haudan laaksossa melkein liiankin kauan. Dragomaanimme selitti, että jos haluamme ennen pimeän tuloa päästä juhtain juottopaikoille Jordanin rannalle, niin meidän on oitis lähdettävä.

Ratsastaessamme takaisin ystäväni oli ääneti. Vasta leiriydyttyämme viime-öiselle paikalle ja katsellessamme, kuinka loimuavat tähdet välkkyilivät syvällä Jordanin vesissä, hän kääntyi minun puoleeni.

»Kuules, hyvä veli, tämänpäiväinen asia on sinun neljäs muinaistieteellinen suunnitelmasi.»

»Niin, siinä voisi olla meidän neljäs työalamme. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeä kuin muut.»

»Sittenhän sinulla on vielä resepti viidentenä juttuna.»

»Reseptin luultavasti jonakin päivänä jätän tiedemiesten kokeilujen alaiseksi. Kenties sillä ei ole mitään merkitystä. Itämaiset kansat olivat kokemusperäisissä tieteissä kovin epäkriitillisiä.»

»Asiasta toiseen: Mooseksen ruumis oli kai balsamoitu?»

»Luultavastikin! Balsamoimiseen tarvittavat ainekset saatiin heti Kuolleen meren rannoilta. — Ajateltakoon, että Mooseksen hauta joskus läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa löydettäisiin. Siitä olisi oikeastaan vain kaksi ehdonalaista tieteellistä voittoa saavutettavissa.

»Ensiksikin tämän löydön kautta tulisi todistetuksi, että Mooses todella on ollut historiallinen henkilö. Mutta tätä epäilevät ainoastaan eräät ranskalaisen raamatunkritiikin löyhäperäiset edustajat. Sanoohan Maurice Vernes, että 'Mooses syntyi aikoina, jolloin heprealaisissa kirjailijoissa oli niin valtava luomiskyky, että he pystyivät antamaan neronluomalleen sellaisen todellisuuden leiman, jotta kokonainen jälkimaailma on siihen uskonut, kun itse asiassa Mooses ei ole muuta kuin verrattoman runoilun tuote.' — Mutta tämä on tyhjää puhetta ja pelkkää sanahelinää.

»Toiseksi tämän löydön kautta mahdollisesti tulisi ratkaistuksi kysymys, missä määrin heprealaiset ovat olleet osallisina kirjainkirjoituksen keksimisessä.»

»Mutta sehän on foinikkialainen keksintö», väitti ystäväni.

»Varhaisin näihin saakka tavattu muinaisheprealainen kirjainkirjoitus on se, jonka Moabin kuningas hakkautti muistokiveen noin vuonna 850 e. Kr. Moabin asukkaat eivät koskaan olleet foinikkialaisten suoranaisen vaikutuksen alaisina, mutta olivat jo ammoisista ajoista saakka olleet Israelin ja Juudan kansan kanssa läheisissä tekemisissä. Foinikkialaisia kirjainkirjoituksia ei ole löydetty aikaisempia kuin noin vuodelta 1000 e. Kr. Mehän itse olemme Jerusalemissa löytäneet keramiikkityön, johon piirretty ammatillinen nimikirjoitus on luultavasti yhtä vanha tai vanhempi!»

4.

Olimme jo päässeet lokakuun loppuun. Piakkoin oli sadekausi alkava. Työ oli silloin keskeytettävä seuraavaan kevääseen saakka.

Olin päättänyt jo viikon päästä matkustaa kotiin. Mitään tärkeämpiä tapahtumia ei työssämme ollut pitempään aikaan odotettavissa. Sitä paitsi Oskar Nevankoski oli suostunut jäämään Jerusalemiin minua edustamaan.

Mr Fairholme hyväksyi ehdotukseni, luvattuani laatia ennen lähtöäni kirjallisen työsuunnitelman lähintä kuukautta varten. Mutta samalla hän huomautti, että minun nyt lopultakin tulisi käydä haastattelemassa oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Isä Justinus kannatti häntä tarmokkaasti, ja ennenkuin tiesinkään, olin saanut häneltä rabbiinin osoitteen, kirjoitettuna irtireväistylle muistikirjan lehdelle.

Nierot, joka oli saapuvilla, katseli paperilippua hetkisen ja antoi sen minulle kohta takaisin.

Lähteminen rabbiinin luokse ei miellyttänyt minua lainkaan. Haastattelu oli epäviisasta. Mr Fairholmella ei ollut töittemme tähänastisiin kokemuksiin nähden syytä levottomuuteen. Hänen kiihkeä kärkkäilemisensä ei ollut miksikään hyödyksi.

Tultuani hotelliin menin suoraan Nevankosken huoneeseen. »Nyt minulla on pari ikävää asiaa kerrottavana. Tulen mr Fairholmen luota. Siellä oli myös isä Justinus ja Nierot.

»Mr Fairholme pyysi kirjallista esitystä ennen lähtöäni. Se lähetetään sittemmin Lontooseen. Se tulee siis olemaan sisällykseltään verraten seikkaperäinen. Nierot käytti tilaisuutta hyväkseen ja lupasi kääntää sen muutamassa tunnissa. Hän leikillisesti valitti, että olin syrjäyttänyt hänet aikaisemmin, vaikka hän oli retkikunnan virallinen kielenkääntäjä.

»Mr Fairholme lausui: 'Tietysti te voitte kääntää sen.' Hän huomautti minulle: 'Olisikin hyvä, jos saisin kirjoituksen joitakuita päiviä ennen lähtöänne.'»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Nevankoski.

»Me laitamme sen yhdessä, sinä ja minä! Vaikka kirjoittaisin sen kuinka ylimalkaisesti hyvänsä, jäisi siihen kuitenkin yhtä ja toista sellaista, jota en soisi Nierotin karvaisiin käsiin. — Mutta et ole kaikkein pahinta vielä kuullut. Mr Fairholme vaatii nyt lopultakin minua diplomaattiselle vierailulle rabbi Jonathanin luokse.»

Kun en asiasta nähtävästi voinut päästä erillenikään, päätin heti lähteä rabbiinin puheille. Mutta sitä varten oli mietittävä joku keskusteluohjelma. Tuli koettaa ottaa selkoa, olinko käsittänyt oikein eräitä Talmudin viittauksia; oliko totta, että juutalaisilta hävisi keisari Hadrianuksen vainojen ja rabbiinien joukkomurhain aikana kokonaisia ryhmiä ikivanhoja perintätietoja, jotka olivat olleet vain ani harvain, erityisesti valittujen ankarasti velvoittavana omaisuutena? Olivatko juutalaiset tietoisia tästä asianhaarasta; oliko esi-isäin näitä seikkoja koskevain lausuntojen ja hämmentyneiden kertomusten ohella myöskin säilynyt muistotietoja siitä, millä tavoin kadotettu olisi takaisin voitettavissa, joshan vain avain voitaisiin löytää?

»Mitä arvelet?» kysyin ystävältäni. »Mitä asioita minä koskettelisin?»

»Jos puhuisit reseptistä», hän ehdotti.

»Ei, se on liian yksityisluontoista.»

»Entä juttu numero kaksi?»

»Älä nyt ole ihan villissä! Sehän on puhdas korollaario nykyisistä puuhistamme. Isä ja poika! Poika ja isä!»

»Mainitsit kesällä jotakin Lausumattomasta Nimestä.»

»Siinä todella hyvä lähtökohta!»

»En kesällä kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?»

»Lausumaton Nimi on ilmaus eräästä panteistisesta, maailmankatsomuksesta, ja sellaisena sen täytyi juutalaisissa pysyä syvänä salaisuutena. Mutta liian kuiva ja persoonaton panteismi toi mukanaan myöskin mietiskelevää allegorista tulkintaa, salaisuus taas mystiikkaa. Lausumattoman Nimen yhteydessä tehdyt varhaisimmat reunamuistutukset juutalaisten maailmansynnyn-oppiin osoittavat suurenmoista filosofiaa. Jollen tietäisi, että Spinozalla tämä nimi ei ollut tiedossa, niin luulisin, että hän siitä ynnä mainituista reunamuistutuksista olisi saanut panteisminsa, vastaanottanut sen valmiina! Mutta Spinozan aivoissa ehkä oli joku atavistinen poimu, hänen aivokuoressaan eräitä atavistisia molekyyliryhmiä.»

»Ihmeellistä, kuinka paljon länsimainen kulttuurimme on kaikilla aloilla velkaa juutalaisille!» huudahti ystäväni.

»Kuulehan vielä! Vilkasilmeisemmän ja sydämellisemmän allegorisen tulkinnan tuloksena oli juutalaisen Philo Aleksandrialaisen filosofia sekä Egyptissä syntynyt uusplatonisuus, joka on vaikuttanut kristinuskon dogmaattiseen rakenteeseen. Mystiikka taas saattoi gnostikot jumalallisten voimain oppiin. On mahdollista, että Lausumaton Nimi ja siihen liittyvä metafysiikka johtaa alkujuurensa Egyptistä. Mutta silloin joutuisimme tätä tietä vielä Pythagoraan kosmogonisiin mietelmiin ja Platonin aatemaailmaan.

»Kuinka hyvänsä, juutalaiset mystikot väittivät, että Lausumaton Nimi oli kaiverrettuna Mooseksen rintakilpeen. — Kun lähden rabbi Jonathanin luokse, niin tästäpä minä saankin aihetta viitata samalla myöskin Mooseksen hautaa koskeviin seikkoihin. Siitä ei ole suurempaa vaaraa. Tämä kysymys jää kokonaan syrjään nykyisestä asiastamme.»

»Mutta miksi nimi oli 'lausumaton'!» kysyi ystäväni.

»Koska sitä ei saanut lausua, eikä voinut lausua. Sen muoto on perin vanhentunut; nimen loppupuolella on omituinen ääntiöiden ja puoliääntiöiden yhtymä. — Kaikki tämän nimen käännösyritykset ovat muuten kovin uskallettuja. Luulen, että sen merkitys on 'Maailmankaikkeuden Vaittolija'. — Nimeä ei koskaan lausuttu julki. Olikin jäänyt unhoon, miten se oikeastaan oli äännettävä. Mutta Lausumatonta Nimeä käyttivät hyväkseen muutamat — ani harvat — valitut tiedonsaaneet. Nimi tuotti jumalallista luomisvoimaa. Tarvitsi vain kirjoittaa nimi papyrokselle, tai vaikkapa maantien multaan, taikka asettaa sen kirjaimia eri tarkoituksia varten eri yhdistelmiin. Silloin saattoi luoda — saada tyhjästä syntymään — mitä ikinä halusi.

»Tämän seikan Talmud tietää varsin hyvin. Niinpä rabbi Oshaja ja rabbi Chaneana kerran matkoillaan loivat itselleen vasikan, jonka sittemmin söivät suuhunsa. —

»Mutta kyllin näistä! Minun täytyy kiirehtiä. Menemme ensin alas ruokasaliin ja syömme hät'hätää lunchimme. Tänään on se päivä jälleen, jolloin heillä taas on ruokalistassa hapanta-lihaa, maukasta ja tuoksuvaa. — Luulen melkein, että minun pitäisi luoda itselleni vasikka syötäväksi!»

Rabbi Jonathan ben Jochai asui Jerusalemin juutalaisköyhälistön korttelissa, kaupungin ahtaimmassa, likaisimmassa ja sokkeloisimmassa osassa. Täällä minulla ei olisi ollut suurta hyötyä pelkästä kirjoitetusta osoitteesta. Hotellin tallirenki komennettiin näyttämään tietä.

Ystäväni Nevankoski vaati välttämättömästi päästäkseen matkalle mukaan. Hän tahtoi jäädä portille odottamaan, ja jos luulee syytä olevan, hän lyö säpäleiksi portit ja ovet.

»Älä nyt turhia! Rabbiini on sivistynyt mies.»

»Mutta ennen kaikkea itämaalainen. Heissä aina syvimmin piilee hurjaa intohimoa. Katsos tätä pientä naarmunjälkeä oikeassa ohimossani. Olin kahdeksanvuotias koulupoika-nulikka ja kävelin kadunsyrjää. Toista puolta katua tuli juutalaisäijä vastaan. Kouraisin takinlievettä ja muodostin siitä 'siankorvan', jota näyttelin äijälle. Hän kahmasi irtonaisen katukiven, ja viskasi sen tappamisen aikeella päätäni kohti. En ole ikinä nähnyt niin julmistunutta muotoa. Jos hän olisi osannut hiukan paremmin, niin kalloni olisi murskautunut kuin munankuori.»

»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. — Mutta leikki sikseen! — Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista asioista.»

»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole oikeus tietää», väitti ystäväni.

Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.

Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän, sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille. Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!

Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli löyhkäsi vastaamme joka komerosta.

Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.

»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.

En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.

»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.

5.

Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja, jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää, olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. — Varmaan kaukaa tulleita matkustajia!

Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen, puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen. Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla riippuvista kähäristä.

Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa, mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.

Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.

Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?

Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan hiukan häiriytyneen näköisenä.

Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut jakkaratuolille istumaan.

Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias. Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät, liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät. Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana, jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala samettilakki.

Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin 12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.

Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»

»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen aika, seurauksiltaan vaikeampi», — hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi minuun tutkivasti.

»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy salakirjoituksena Luomisen Peruskirjan 2. luvun 1—3. värssyihin. Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena luomistyössä'.»

»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av—». Hän nousi istualtaan. »Minun on pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»

Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle patjakolle vastapäätä minua.

Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:

»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»

Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:

»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää — joko ne sitten ovat oikeat tai virheelliset! — Muut ovat kovin epämääräisiä tai ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa ilmi, että Nimeen sisältyy kuusi kirjainta. Ja tästähän tutkija voi saada ainakin jonkinlaista johtoa.»

»Sen avulla ei päästä pitkälle.»

»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston 22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan saatuja tuloksia tarkistettaessa. — Mutta luotettavin keinohan olisi, että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat olivat muinoin — myös nekin — määrättyjen, valittujen henkilöiden salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli talmudistien aikana — ja lienee siis yhä vieläkin — koskematon. Mutta mikä on olemassa, voitaneen löytää!»

On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen erilaisia ilmeitä puhellessani näistä — epäilemättäkin luvattomista — asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.

»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.

En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa kiinteämmälle.

»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että 'Luomisen Peruskirjaa ja Taivaanvaunun Kirjaa ei saa selittää kenellekään; niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia. Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä tietoja Mooseksen haudasta. — Vai eikö perintätiedot muka kertoisi, että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut kateisiin?»

»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.

»Puhun ainoastaan — mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä harkintapäätelmiksi.»

Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:

»Oletteko te — ei, ettehän te ole —?»

Ymmärsin hänen tarkoituksensa: »Ei, olen kyllä kristitty.»

Silmänräpäykseksi rabbiinin kasvot ihan vääntyivät. Silmät avautuivat äkkiä — iskivät tulta! Mieleeni johtui väkisinkin Nevankosken äskeinen kertomus. Samassa rabbiini jo oli täysin hillinnyt kasvojensa lihakset; raskaat silmäluomet pitkine ripsineen peittivät jälleen silmiä.

Ihan muuttuneella, mielistelevän liehakkaalla äänellä hän virkkoi: »Ah, olen ollut kovin epäkohtelias isäntä! — Olen niin hajamielinen! — Tuhannen kertaa anteeksi! — Olkaa hyvä, odottakaa hetkinen!» Hän lähti äänettömin askelin ja pujahti kirjokuteisen, raskaan oviverhon taakse.

Aivoni toimivat korkeanpaineen alaisina. Ei johtunut mieleenikään katsella ympärilleni, tarkastaakseni komeasti sisustettua, puolihämyistä itämaista huonetta. Tästä väliajasta muistan ainoastaan, että sisään eksynyt moskiittisääski koko ajan kiersi itsepintaisesti minun ympärilläni, synnyttäen siivillään piinallista, viuhuvaa ääntä.

Rabbiini viipyi poissa mielestäni loppumattoman pitkiä minuutteja. Palatessaan hän kevyesti pyysi anteeksi, istahti ja otti keskustelun johdon käsiinsä. Hän puhui Talmudin suurista ansioista ja sen monipuolisuudesta. Se on mikrokosmos, joka käsittää kaikki taivaan ja maan välillä. Talmud itse kehoittaa lukijaansa tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan.

Mielestäni hänen puheessaan oli jotakin väkinäistä, kiihtynyttä ja asiaankuulumatonta. Pari kertaa hänen katseensa vilahti oveen päin.

Sisään astui nuori, suloinen impi, virvokkeita tuoden. Hän oli puettuna valkoiseen, melkein harsonhienoon musliinipukuun. Vyötäisiä kiersi karmosiinipunainen, keveäpoimuinen silkkivyö, jonka tupsukas pää riippui alas vasemmalta puolen. Jalassa hänellä oli turkooseilla koristetut sahviaanitohvelit. Rabbiini antoi hänelle ystävällisellä äänellä — selvällä saksankielellä — lyhyen ohjeen. Tyttö laski pyöreän hopeatarjottimen seetripuiselle, helmiäisellä silatulle, pienelle pöydälle, jonka hän sulavin liikkein toi meidän väliimme. Tarjottimella oli vesisifoni, pullo viskyä ja kreikkalaista santorini-viiniä, korkea venetsialainen kristallilasi sekä omituinen, kiiltävä fajanssimalja, joka oli sijoitettu kultaiseen jalustaan. Tämä oli nähtävästi rabbiinin mielimalja.

Keskustelu oli hetkeksi itsestään katkennut. Olin noussut ja tehnyt neidolle kumarrukseni. Hän oli todella viehättävän ihana. Kun juutalaistyttö — viidentoista-, seitsemäntoista-vuotias — on kaunis, niin hänen vertaansa saa hakea!

Minusta oli, kuin tytön paljaassa käsivarressa sametinhieno hipiä olisi vavahtanut hänen sijoitellessaan pöytää paikoilleen. Hänen kasvoissaan näin omituisen, tuskallisen ilmeen. Tyttö taantui poistuakseen ja kiinnitti ääneti minuun pitkän katseen, luoden sen äkkiä tarjoilupöytään. Samassa luulin nähneeni pienen, melkein huomaamattoman kädeneleen. Hän poistui keveästi kuin hengetär, mutta ovella hän vielä kääntyi päin, tarttui toisella kädellään oviverhoon ja kallistui eteenpäin. Jälleen hän kiinnitti katseensa minuun ja laski sormen huulilleen.

Sillä välin kaikui korviini rabbiinin ääni kuin jostakin kaukaa: »Niin,
Talmud kehoittaa meitä tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan!»

Hän nousi ja sanoi kohteliaasti: »Mutta hiukan virvokkeita! Olkaa hyvä!»

Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni, joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.

Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani, ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»

Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli hänelle ollut, ja kysyi sitten: — »Joko olette kauankin ollut Jerusalemissa?»

Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.

Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin murtautunut sisään.»

»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.

»No, kuinka kävi?»

»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»

»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? — Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»

»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin juutalaistytöt? — Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»

»No niin —?»

»Kaikki hyvin, — kaikki niinkuin arvelin olevan!»

Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.

»Siinä teit oikein.»

»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut, tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»

»Olitpa viisas! — Entä se kaunis juutalaistyttö?»

»Enpä kerrokaan», ilkuin. — »Se on oma salaisuuteni!»

Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:

»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan.
Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»

Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä. Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli hotellin ovenvartiaa.

Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.

Kylläkin kaunista!

Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään. Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo tunnettu Jerusalemissa.

6.

Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» — Rodultaan hän oli juutalainen.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani. Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen, oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani, kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla. Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.

Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.

»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni auki.»

»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»

Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu auki.

Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.

»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.

»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»

Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan:
Blumenthal, asioitsija, Smyrna.

Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.

»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»

»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»

»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin kassakaapissa. — Mutta annahan olla!»

Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.

Olipa onni! — Tallella olivat. — Näyttelin Nevankoskelle paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit, joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on osoituksia avoimiin teksteihin, — jos ne olisivat joutuneet rabbiinin käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen, jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»

Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille. Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.

Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.

Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo vieraisille.

Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa turkkilaista musiikkia — ja nähtävästi myös saamassa englantilaista viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.

»Otettiinko mitään asiakirjoja?»

»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan. Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään rabbiinia haastattelemaan.»

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.

Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni, personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.

Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin, tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia beduineihimme — senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat: tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa, joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla verrattomaksi avuksi.

Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. — Mr Carew'n suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä — perhejutuksi.»

Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne parhaiten sanoilla: dixi et salvavi animam.»

Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän kääntyikin heti ystävälliseksi:

»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»

Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.

Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa rabbiinille — tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! — Tekikö ilmastokuume minussa tuloaan?

Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä, täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä, sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä maailmanongelmalta: — olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?

Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta mitään kunnollista aikaan.

»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.

»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää — korvani humisevat. Ei —
Stanleyn parannuskeino: Go on! — mars eteenpäin! — Lähden ulos.»

Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.

Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut muutaman minuutin ajan — ensi kerran kuukausimääriin — ja ilma oli puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla, jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin, etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!

Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta vastaan rabbiinin kestityksiä — vastauksenikin olin jo muodostanut valmiiksi —, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!

Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? — Turhaa vaivaa! Kävelin kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean välistä pääkatua.

Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin. Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! — Hänellähän oli opaskin mukanaan! — Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.

Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän julkivihollisemme.

Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.

Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän luona — mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.

»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»

»Minä olin silloin niin peloissani —»

»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»

»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. — Hän itse ei juo — ei viiniäkään — näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»

»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi tuntia — siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»

Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili veikistellen:

»No, ja kummatko ne nyt olivat?»

»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»

Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän kanssanne! Minä olen kihloissa —»

»Kihloissa? Ja niin nuori!»

»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni. Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme naimisiin.»

Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»

Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.

»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.

»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»

»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»

»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen minäkin. — Se on meidän kansan tapa.»

»Ja äitinne jää Frankfurtiin —»

Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:

»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä, tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' — Mutta nythän minä en joudu naimisiin vieraille maille, vaan — Jerusalemiin!»

Olin mykkänä pyhän edessä.

»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.

»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»

»Rachel Baumgarten.» — Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.

»Rachel Baumgarten, hyvästi — iäksi!»

Suutelin hänen kättään.

Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?

Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.

7.

Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua viileäksi.

Me olimme muuten kumpikin — sekä Nevankoski että minä — näinä kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.

Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.

»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.

»Ei hätää mitään! — Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli ennättää laivaan.»

»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen kiinni.»

»Vai niin?»

»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»

»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»

Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta.
En — ikävä kyllä — ollut päässyt vielä alkuunkaan!

Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta, jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin ylimmäispapillinen puku.

»Tuota noin — mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä ja siirsi sen likemmäksi minua.

Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin tiukasti:

»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan, jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»

»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. — »Isä Justinus siitä mainitsi jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan nimikirjoituksen. Kas tässä!»

Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä perimässä takaisin.»

Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.

Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»

»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»

»Mutta hän kävi siellä vielä eilen — kaikkien murtojen jälkeen.»

»Aivan oikein — saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin. Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 —'»

»Entä Mooseksen rintakilpi?»

»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.

»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. — Mutta hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»

Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja, johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.

»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen tuntevani miehen.»

Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. — Mieheni olivat ihan tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden, takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus viedessäni sen englantilaisten huvilaan.

Kerroin asian Nevankoskelle.

»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne. Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»

»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»

Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut, oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.

Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan Rachel Baumgartenia! — Ja suutelevan hänen kättään! — Kuinka hra Nierot olikaan kerran sanonut? — Naisseikkailut voivat itämailla milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin!

Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.

Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. — Kylläpä hän nyt kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet tullissa! — Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon. Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.

Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»

Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä, eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin. Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.

Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun saakka.»

Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit englantilaiseen konsulinvirastoon.

Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.

Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin puhdistanut itsensä.»

Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen diplomatiaan!

Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan englantilaiset jäsenet hyvästi.

Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.

Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.

»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin etuihin.»

»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin. »Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle johtokunnalle.»

»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» — Hän tuskin osasi hillitä itseään.

Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»

Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.

Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:

»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti rouvansakin apua!

»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia. Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä. Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä, eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta suosituskirjeen Rothschildeille. — Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan. Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»

»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.

»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen — Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme. — Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat sekä Talmud. — Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä tiedoin arvioimaan! — Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin asioihin rikastuaksemme.»

Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia Suomeen.

Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt.
Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.

8.

Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa.
Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.

Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä. Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.

Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi. Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut. Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.

Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä, antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni ja allekirjoittamikseni.

Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.

Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän — koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä — oli mennyt asiassa hra Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen. Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne lievästi korjattuina takaisin.

Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.

Harmistuneena sähkötin vastauksen:

Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava.

Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin — ilman Nierotia.
Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.

Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä. Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.

Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä viipymättä lakkautettaviksi. — Hotellissa hän oli maininnut olevansa muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.

Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.

Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.

Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.

Avasin sen jännityksellä. — En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt lainkaan sen sisällystä:

Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti.

Fairholme.

Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut
Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.

Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain ja rosvojen häpeällisestä paosta.

Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset, puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan maailman sanomalehdistössä.

Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin uutterasti vatkailtiin.

Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.

Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».

Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra — Omarin moskea — väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa. Pian hurjistuneet huudot soivat: »Kubbet es-Sachra on häväisty! La illa Il Allah! Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»

Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.

Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia kilometrin päässä asemalta.

Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana, pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.

Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin — mistä tyytymättömyys — mikä oli valitusten aiheena?

Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea voittaa aikaa. — Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista asiaa, — ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.

Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki koko sen kallisarvoisen kalustuksen.

Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat enemmistä hurjuuksista.

Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan, yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.

Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä varustetut — »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.

Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, — ja tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.

Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus. Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa. Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.

Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.

Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista, mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon ilmestynyt kilpailija — parooni Emile Rothschild.

Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät, parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! —

Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan. Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.

Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi, kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.

»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun vuoren kätköön. — Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt tapahtumaisillaan.»

Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin, niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»