VALKOINEN KAMEELI
Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena auterena yli kaliifien kaupungin.
Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä muuttumattomina — samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!
Hohoi — niin, niin! — Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.
Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.
Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä, missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.
Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.
Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista kajahtaa muezzinin sointuva huuto.
Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään on pitkä paastonaika — Ramadân — päättynyt.
Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia tärisyttävästi.
Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.
— Varjele, sitä mölyä — —
* * * * *
Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.
Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:
»Näin valkoisen kameelin. — Basaarissa. — Seurasin majapaikkaan. —
Hagenbeck! — Jumbo! — Famos: Dschemel libna!
Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, — valkoinen kuormakameeli?
— Kuormakameeli — eihän toki! — »Sanokaa ihminen, Hegîn libna!» —
Hyppäsin pystyyn. — Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? —
»Anteeksi!»
Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:
»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»
Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.
Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia kieliä — vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti — ja on puolittain unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa, salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on todella ganz ein Naturalist — kokonaan naturalisti —, puheenparsi, jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.
Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha, hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.
Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen, verevä herrasmies.
Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa, Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä, jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin käsialaa.
Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän herran tuttavuuteen.
Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann osasi kertoa. Puhe oli nopeata — tosin hiukan katkonaista ja sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja kokemusten moninaisuutta!
Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.
»Gut! Yksi Teufel sai also luopua nahkaisesta häntävyöstään. — Näkisittepäs! — Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! — Ach, se on arvokas! — Yhden Naturalistin pään arvoinen!»
Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja, kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia myrkkykäärmeitä. — Ne olivat wunderschön! — Brasilian aarniometsissä — niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji. — Hän näkee! — Matkii! — Also: lintu on verkossa!
Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista korjannut mukaansa viimeiset dugongit. — Ne ovat nyt Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa. — Hagenbeck on suuri mies. — Ganz ein Naturalist.
Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat katsottavat sanan mukaan tosiksi.
Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin maailmaa.
Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.
Minun matkani lähin määrä oli Ateena — pöllöjen kaupunki — mutta tulin sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. —
»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. — »Luonnollisesti: Hegîn libna!»
Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.
Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä- ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on lajiaan.
— Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt, — mutta juuri siitä syystä ei epäilystäkään! — Hän osasi erottaa valkoisen kameelin valkoisesta.
Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. — »Colossal succès, furore! — Valkoinen elefantti, Jumbo, — nix, humbug — luonnon oikku! Valkoinen korppi! — Tämä etwas anders!»
Mitäkö olisi valmis maksamaan? — Enemmän taikka vähemmän: — kolmesataa, neljäsataa puntaa, — mistäpä sen tietää?
Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan — toinen ei ollut räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin, Kuweitin, — puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. — Ei mitään! — Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! — Yhtä hyvin olisi voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.
»Ach, venwünschter Bube!» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan majapaikkaan.
Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan tuntui mielenkiintoiselta.
Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista yhdistelykykyä.
»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»
Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.
Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin olojen etevä tuntija. — Kolmannen nimeä en muistakaan.
Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.
— Ah, Dick Donovan!
Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin. Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen kaikki hienoimmatkin langat käsissään.
No niin — mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.
Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.
»The honorable Parker? — Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. —
Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr
Donovanille?»
»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» — —
»Well! Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»
Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä, jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen, joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka voi saada sen syntymään.
— Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!
Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään. Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen, käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi vahvistuksensa.
Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa myöten.
Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut hänelle kunnianimen Ledschâm Pasha »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja »Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.
Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat. Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan, lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.
Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita ja solia pitkin lähes tunnin ajan.
Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti minut sisään.
Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit päässä.
Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on turkkilainen upseeri.
Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä. Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja asiani olikin jo toimitettu.
En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.
Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää ilmaa sen silmissä.
Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa, tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä loitolla!
Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.
»All right?»
»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja kaikista länsimaista.»
»Well! Sepä nähdään.»
Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin, joka tiesi Donovan Pashan asunnon.
Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. —
Mitähän tästä tulleekaan?
Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista, ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin deus ex machina.
* * * * *
Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt ystäväni.
»Mr Breitmann — tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. — Mr Parkerista en voi niinkään… Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä höyhentänyt.»
Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.
Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan, istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.
»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta ulottuu yli koko Arabian. — Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»
Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen kameelin omistajan seurassa.
»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne. — Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta —»
»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja täytettäväksenne», ehätti saksalainen.
Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. — »En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen koskemattomana takaisin. — Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»
Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia te oikeastaan tahdotte ostaa?»
»Ein Exemplar niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia pakoon Mekasta Medinaan. — Hedschra 622.»
»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. — Jos arabialaisten muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. — Valkoisen kameelin selässä Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin varsoineen. — Nyt ehkä näette! —
»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin, muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset sittemmin saivat tilaa Gosenissa. — Tällä välin Ismaelista oli tullut suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen vuotta ennen Muhammedia!
»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.
»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.
»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin 1000—1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.
»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, — kysykää näiltä eurooppalaisten peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, — kysykää heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka koskee valkoista kameelia.
»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen omistamansa eksemplaari — vai?»
Istuimme hämmästyneinä vaiti.
»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne. Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»
Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.
»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi. Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»
Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika, hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle ajomiehen viereen.
Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee onnistua, taikka — mikä on luultavinta — meidät käsketään sisään. Tämä merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä draamallisen kuvaelman.
Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»
»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut sisään. — »Lyömmekö vetoa?»
»Zum Henker kaikki vedot! Odotan ainoastaan das Spektakel.»
Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta suurpolitiikkaa.
Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään, jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.
Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä, teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.
Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.
Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.
Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan. Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen kivettyyn pihamaahan.
Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.
Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti tiehensä, poistuen kujanteelle.
Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen nolous nähtiin heidän kasvoissaan.
Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan, kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.
Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät ikenissä. — Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja sotamiehiä tarpeen tullen sisään!
Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle — Donovan Pasha ja Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen —, kun kumpikin äkkiä hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta pääsi leveä kirous.
Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.
Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät syrjään.
Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:
»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia, johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.
»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata, tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat, eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»
Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan.
Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan
Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.
— Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? — Hän vei meidät tämän moskean korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.
— Hyi — inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! — Oli ihan tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.
Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen, vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.
Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää, ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»
Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. — »Ahaa!» — Hän puhdisti huolellisesti kiikarinsa lasia. — »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. — Meno yhtämittaista, vauhti rynkäisevä. — Hm — luulen, että voimme toivottaa heille onnellista matkaa!
»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä tuuminee.» — Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.
Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua. Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.
Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti:
»Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»
* * * * *
Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle lunchille.
Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin loistokautta kohti.
En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei koskenut minua, muukalaista.
Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset lähentelevät toisiaan. — Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910. — Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.
Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.
Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä, jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.
»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»
»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa. Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen takana.
»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi. — Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. — Kiitos teidän, hyvät herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! — Mitään sopimusta, yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on raastanut viritetyt verkot hajalleen.»
Hän kääntyi minun puoleeni. — »A propos, teillä tulee olemaan laivassa Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli. Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.
»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla puoliharmistunutta asianymmärrystä.
Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.
»No niin! — Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä — epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä, vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.
»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. — Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. —
»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta, kuusituhatta puntaa.»
Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.
»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. — 'Miksi tahdotte, sadat el bascha, saada erämaan sielun?' — 'Seid Omar, mitäpä minä sillä tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät Hegîn libnan raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? — Niinpä sanon: missä lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'
»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan. Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan poissaolo.
»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi. Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?
»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: 'Bismillah, ei mikään ole häneltä salattu!'
»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen nimessä vangitsen Abdallah Effendin. — Loput te jo tiedättekin.» — —
Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.
Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme, kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun. Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti puettua herrasmiestä. — Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.
Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.
Juna vihelsi. — »Au revoir!»
Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä:
»Mitähän sanoisi das grosse Vaterland, jos tietäisi, että Hans
Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa?
Tämä on a more curious thing — hullunkurisempi asia — kuin mainio
dajakkilainen häntähuiskani.»