ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Elma, Terho ja Hervenius.
(Soittotunnin lopulla. Elma soittaa jonkun loppusäveleen viululla).
Hervenius:
Olen kovin tyytyväinen teihin neitiseni. Te edistytte kaunein askelin tässä jalossa taiteessa. Suoraan puhuen olette kohta aivan opettajanne tasalla.
Elma:
Ohoo, herra Hervenius. Te imartelette aivan liiaksi. Minäkö Teidän tasallanne, joka olette maamme etevimpiä viulutaiteilijoita. Olette antaneet konsertteja ulkomaillakin. — Teettehän minusta vallan itserakkaan hah, hah.
Hervenius:
(Itsekseen). Hän on uskonut kaikki loruni! (Kovaa). Ah, arvoisa neiti En tahdo teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Se ei ole tarkotukseni. Mutta tulee tuhlattua väkistenkin suuria sanoja, tuntiessaan sydämensä niin täyteliääksi ja mielensä niin iloiseksi siitä, että on taasen ollut onni kehittää niin oivallisia taipumuksia tässä jalossa taiteessa, kuin teidän, neiti Terho.
Elma:
No, no herra Hervenius! Puhutte vieläkin aivan liikoja. Ei minun lahjoistani voine kai paljon sanoa. Mutta innostuneeksi olette minut saaneet. (Näpäyttää viulun kieliä). Siitä teille kiitos ja kunnia.
Hervenius:
Puhuitte lähtevänne takaisin sinne maalle. Sanokaa, eihän se ollut totta, ettehän jätä meitä?
Elma:
Niin kyllä, se on täyttä totta. Mutta siellä minä vasta soittelenkin. Soitan niin, että vasikatkin ilosta tanssivat. Ja kun iltaisin auringonlaskun aikaan menen järven rannalle ongelle, on minulla viuluni mukanani ja soitollani houkuttelen koko ahdin valtakunnan onkeani nypistelemään.
Hervenius:
Ei, ei neiti Terho. Te laskette vaan leikkiä. Te ette saa mennä enään maalle, sillä niin monet seikat pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mutta nyt en ymmärrä teitä herra Hervenius! — Monet seikat — —?
Hervenius:
Niinkuin sanoin, monet seikat pidättävät teitä täällä. Jo teidän taiteelliset taipumuksenne ovat siihen auttamattomana esteenä. Teidän pitää niitä kehittää ja vain täällä käy se laatuun.
Elma:
Mutta olenhan jo oppinut niin paljon, kuin kotitarpeiksi vaaditaan. Ja enhän minä maalaistyttö muuta kaipaakaan. Soittelen vaan aikani kuluksi ja ikävien hetkien iloksi.
Hervenius:
Ah, älkää puhuko noin. Se koskee niin minuun, joka olen oppinut kunnioittamaan, rakastamaan teitä. Minä katson parastanne, kuin olisin oma veljenne. — Meidän jokaisenhan tulee työskennellä kotimaisen taiteemme kunniaksi ja kohottamiseksi. Ja soittotaide, tuo jaloin taiteista! Sen eteen kannattaa uhrata henkensä ja elämänsä! Oi neiti! Elkää antako suurien lahjojenne hukkua unholaan.
Elma:
(Itsekseen). Nyt hän varmaankin kosasee, sillä noin juhlallinen ei hän ennen ole ollut. (Kovaa). Mutta herra Hervenius! Taaskin te imartelette minua. Tulenhan sanojenne johdosta vallan mielettömäksi itserakkaudesta.
Hervenius:
(Itsekseen). Ei hänen päähänsä sovi järkeä. (Kovaa). Anteeksi neiti. En tahtonut teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Tahdoin vain huomauttaa. — Mutta eikö teillä hyvä neiti ole mitään muuta, joka pidättäisi teitä täällä kaupungissa? Eikö niin mitään? —
Elma:
No en tiedä juuri sanoa. Olenhan vaan yksinkertainen maalaistyttö, enkä maalla kasvaneena voi oikein viihtyä tällaisessa suuren kaupungin humussa.
Hervenius:
(Itsekseen). Vaatimaton tyttö. Mutta, joka itsensä alentaa, hän ylennetään. (Kovaa). Ettekö neiti Terho todellakaan ole huomannut — —? Muutkin seikat kuin ihana soittotaide pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mitä ne mahtavatkaan olla?
Hervenius:
Te olette kiinnitetty rakkaussiteillä tänne. Teidän tätinne ja hm — —
Elma:
(Itsekseen). Arvasinhau! Tästä seuraa vielä hauska jatko. (Kovaa). Niin tosin. Paljon pidänkin vanhasta, hyvästä tädistäni. Ikävä onkin hänestä erota.
Hervenius:
Mutta neiti Terho, ettekö voisi arvata henkilöä, johonka oleile kiinnitetty vielä paljon lujemmilla rakkaussiteillä, jotka kestävät — —
Elma:
(Keskeyttäen). En, enhän toki. Kunpa tietäisinkin sen.
Hervenius:
(Rohkaistuneena). Kallis neiti Terho, rakastettu oppilaani! En jaksa kauvemmin pidättää niitä tunteita, joita olen rinnassani teitä kohtaan kantanut. Vain teille minä olen näinä aikoina elänyt. Teille yksin jalon taiteeni hedelmät kantanut — —. Te näytätte hämmästyneeltä — käännätte kasvonne pois — — Kenties joku nuorempi on jalon sydämenne voittanut? Mutta armas neiti! Mitä minulta puuttuu — nuoruus ja iloisuus, sen tahdon teille soitollani tuhansin kerroin korvata. (Vaipuu polvilleen). Oi hyvä neiti, yksi sana. Minä rukoilen — —
Elma:
(Vaivoin pidättäen nauruaan). Mutta herra Hervenius! Malttakaa nyt toki. Niin paljon kuin pidänkin teistä ihanan soittonne takia, en voi teille kuulua, sillä rakastan toista.
Hervenius:
(Itsekseen) Voi sun pahuus! Taas iskin kirveeni kiveen. Mutta viimeisen kerran. (Kovaa). Kiitoksia neiti!
Elma:
Mutta mistä? Eihän teillä liene mitään kiittämistä minulle.
Hervenius:
Kyllä, siitä että herätitte minut. Nähkääs minä välistä joudun rakkaan taiteeni johdosta sellaiseen hurmaustilaan. — Ja kun vielä on niin soitannollinen oppilas, niin ymmärrättehän, kuinka se oli mahdollista. Oh, pyydän anteeksi, mitä äsken houreissani puhuin. Ehkä sanani eivät sentään teitä kovin loukanneet?
Elma:
Ei toki millään muotoa. Mutta ettekö voisi löytää elämänkumppania muualta. Eihän kaunis Helsinki niin tyhjä tytöistä ole.
Hervenius:
Heillä ei ole rahaa… hm, hm… rakkautta. Ja sitäpaitsi olen luvannut elää ilmoisen ikäni vanhana poikana, viulu elämänkumppanina, hah, hah, haa. — Lupaahan rakas oppilaani pitää salaisuutenaan?
Elma:
Olkaa huoleti. Mitäpä se hyödyttäisi minua. Mutta jätetään tämä. Mieluummin noudatte nyt herra Hervenius ystävänne Raposen tänne ilahduttamaan meitä sievillä lauluillaan. Tätikin on niistä kovin huvitettu. Ehkä joudutte jonkun hetken kuluttua, noin klo 8.
Hervenius:
Kiitoksia, kiitoksia! Olemme siis tervetulleita?
Elma:
Sydämellisesti tervetulleita.
(Menevät, Elma sisä-, Hervenius eteisovesta).
Hervenius:
(Mennessään). Raponen on kuitenkin sydämellisimmin tervetullut. (Palaa takaisin, lyö otsaansa). Olemme usein veli Raposen kera kinastelleet laulun ja soiton merkityksestä, mutta luulenpa tässä tapauksessa, että ne ovat hänen rakkauslaulunsa, jotka "jöötä pitävät", toisin sanoen, jotka kiliseviä meille tuovat, hah, hah, haa! Kun sen pahuuksen saisi vain taipumaan. Mutta minä pakoitan. Ei auta enään vastaanvänkytykset. (Menee). Tyttö rakastaa häntä, ja jollei se vintiö — —