I.
Oli kylmä ja tuima Marraskuun-ilta; lumi ja jää ilmoittivat jo talven tuloa; suuret, vaaleanharmaat pilvet ajelivat toisiaan taivaalla, ja silloin tällöin sai vaan ystävällinen täysikuu niiden lomista katsella valkoisia lakeuksia.
Tuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille maatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei lakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen. Työhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti hauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin; mukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja iloisia mieliä.
Översti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin laattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha, pitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet säännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin käskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti, ett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä koskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän hallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti kuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen tekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä välittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän luotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin haavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi kakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani kirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja valitteli ilman rumuutta.
Överstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat hänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei suorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa kuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja leppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille vaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset, tasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat, överstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan miehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon hänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän huomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa; tämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja taistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja kestäväisyydessä.
Heidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias, pitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä näköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka överstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot sanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä aivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa helläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli hento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen lääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.
"Tuntuu niin kummalliselta", lausui överstin puoliso, "kun yksinäni lähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja toivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse ja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta, lapseni."
"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi tapahtua, kun isä on luonamme?" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä äärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.
"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin", vastasi äiti hiukan huoahtaen; "sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa äläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes, Hugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin iloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi perille! — Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara. Hyvästi! Hyvästi!"
Översti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten kartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli häntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä mielellä, — eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät pois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär katsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian sisään.
"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", lausui översti, käveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, "ja tahdon sentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja pari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt, ett'ei minua missään tapauksessa häiritä."
Hän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."
"Näes, Klaara", lausui Anna sisarelleen, "kuinka iloisesti valkea palaa kakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona myrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa sisällä olla."
"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja vielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin."
"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on tyytyväinen, joka on paremmissa oloissa."
"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi tuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka, hän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!"
"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä puolestani en voi hyväksyä", vastasi Anna vähän kärsimättömästi, "ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman palvelijan talosta."
"Mutta Lassi katui käytöstänsä."
"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta sitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen armoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo isää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi luonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan."
"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta? Välistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin jolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla, järkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos hänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole, että hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna, ja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää kaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua, kun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla on jotakin tunnollani."
"Mitähän tuo olisi?"
"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja kun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä isän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule, että minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin palattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen kuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen kertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se tapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan salaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles, kuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet! Jos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen olevan alhaisemmasta säädystä."
"Eikö mitä, minkätähden sinä niin luulet?" keskeytti Anna punastuen harmista; "Kustaa ei ole voinut mieltyä halpaan ja sivistymättömään tyttöön. Sitä paitse ei sinun, Klaara, olisi pitänyt minulle kertoa senlaista, jota nähtävästi oli tahdottu meiltä salata. Saattaisihan noilla sanoilla olla yhtä hyvin joku toinenkin merkitys? En minä suinkaan soisi, että Kustaa ja… Se tosiaankin minua huoletuttaa, mutta kaikessa tapauksessa olen varma siitä, ett'ei hänen rakastettunsa ole mikään kunnoton nainen."
"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla…"
"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä aiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä ihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa Kustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin, sanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy pian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on anteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei senlainen ihminen juuri rakastettava ole."
"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna."
"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä vaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan, etkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä köyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä, silloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni köyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän kauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo anteeksi, jos olen sinua loukannut."
"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin pahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta mieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen."
Anna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli häntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.
"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi tuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti huolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein rattoisan laulun."
Tarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa ääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja, punastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän juuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä paljon ymmärtäväisempi.
"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan."
"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?" Viimeiset sanat lausuttiin osaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti palvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja näppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja hänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä toiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin esitellä itseänsä:
"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole kotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?"
"Olemme tosin", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi kättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; "tehän monta vuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään asioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että äiti juuri sattuu olemaan poissa."
"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut lankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, — kaiketi tiedätte, missä päin Sammaltalo on — Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä kyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä lähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että kyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä. Kustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara. Jumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella kannettiin, kun teitä viimeksi näin, — niin se aika kuluu! Tämä kuitenkin on Anna."
Hän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo vakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan antanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran vastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään, irroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen muhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.
"Ei minun tähteni mitään vaivaa", lausui hän samalla, "ei millään muotoa mitään vaivaa!"
"Pikkuinen kuppi teetä vaan", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, "se heti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa."
Ja hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle kestitystä. Pikku Klaara raukka!
Anna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.
"Te soitatte erittäin hyvin", lausui hän puolittain tuttavallisesti; "tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla."
"Suokaa anteeksi!" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki pianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi anomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen soittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa. Taaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti sen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun sitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä pudistamalla ja hiljaa huokaamalla "oh-hoo-hoo!" täytyi hänen viimeinkin kärsimättömästi lausua:
"Te katselette minua niin kiinteästi!"
"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin hyvät päivät — sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee — eikö niin?"
Rouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä lausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin mennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon alhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja vielä vähemmin häntä tuli pelätä!
"Minulla on varsin hyvät päivät", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan silmiin, "mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan suunne puhtaaksi."
"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä on vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä puolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin; varmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten tietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua tietysti liikuta, ei vähääkään."
"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan."
"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas tyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan. Onnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän taittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi nojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi käsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään eikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei mielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne kuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä isäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole ihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui monenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin tuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa."
"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se ihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?"
Rouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin kasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:
"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tietävän."
"Minkä?" kysyi Anna kiivaasti. "Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota en tiedä."
"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin."
Mutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa ja vaati häntä puhumaan.
"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin tahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi ymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen siitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua isä-raukallenne, joka…"
"Se ei ole totta", keskeytti häntä Anna, "te valhettelette, minä en teitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille sanoo, että puheenne on pelkkää valhetta."
Översti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi aukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi häiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa rouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää överstin eteen.
"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen olevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!"
Översti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti häntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella häntä koko mailmaa vastaan.
"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta."
Sitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.
"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"
"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja minä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole tahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän tehneeksi, kun luulin…"
"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?"
Anna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt, mitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi liikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.
"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu. Onhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa lastamme."
"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?"
"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen unhottaneet."
Anna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän kätensä pois ja astui pari askelta takaisin.
"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan, hylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet minua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta kärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa ja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!"
Översti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia soimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä ilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:
"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät soimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on aluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena, kun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista oikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä omaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen vaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä nostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä, kietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin, jos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja siunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani; sinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. — Anna, kuuletko minua?"
"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään sauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen — ah, kuinka selvään hänen näen, — viruvan tuskissa yksinäisellä tautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän armotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä vaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan vaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä lähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi antaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet."
Översti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö rohkeni hänelle noin puhua?
"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä mieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät iäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista", jatkoi hän leppeämmin, "että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee myöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne saa lähteä; — minä tunnen olot, — se ei käy laatuun."
"Se käy, sen täytyy käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja, hän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä hänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?"
"Minun luja kieltoni!"
Tuli hetkinen äänettömyys — haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat toisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka lempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen osoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus ehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.
"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa minun ylitseni ja minä lähden kuitenkin."
"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi; mutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi — muista, ainaiseksi — vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on sinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet."
Översti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä ottanut vaaria.
"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua pitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!"
Översti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli ylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut vapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö isä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö nuhteita?
"Anna, missä sinä olet?" huusi samassa; "suuri Jumala, kuinka kalvea ja kylmä sinä olet, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"
Översti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti huoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.
"Te jäätte tänne, rouva Klemme", lausui översti matalalla, luonnottoman levollisella äänellä, "minä pyytäisin vähän teidän apuanne."
Tuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli turvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi purrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi suustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja seurauksia tulevan.
"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut paha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen raha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut. Meillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden täytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan ottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän heti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan velvollisuuteni."
"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen puolestaan! Hyvästi!"
Tytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla sanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle olennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen halunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään hirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen riutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isän näköön, — syytä siihen hän ei tarkemmin miettinyt — hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden, rukoillen häntä tulemaan luokseen.
"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä", lausui rouva Klemme nyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. "Kyllä minä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan."
"Minä en voi tätä todeksi uskoa!" huudahti Klaara epätoivoisena. "Katso minuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua näkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet, oma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua millään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan miehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En ole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä kuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen vakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin kauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin älä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele, että ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin voimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas Anna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!"
"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt", (kuinka kummallisen tunteettomalta hänen äänensä kuului!) "muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä."
Samassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli tapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.
"Saanko jo ajaa?" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan, läjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia kodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli kuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä kerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti tuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon sisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää ajatella eikä taakseen katsoa, — ei, eteenpäin vaan, kohden uusia murheita, uusia velvollisuuksia.