II.
Kuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja lähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut ennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä ollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja hänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen luokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita, ennenkuin matkaansa jatkoivat.
"Mitä, onhan täällä yksi lisää!" huudahti hän kummastuneena, mutta jatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. "No-no, on meillä punssia ja leivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin, luullakseni."
Tämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo vierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä vaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies joutui tykkänään hämilleen.
Annasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi nähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui katetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme seisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa olevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja näyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja valaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön. Kyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes takaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.
Oi, joska tämä olisi unen-näköä! Usein hän oli ennenkin nähnyt kauheita unia ja sitten aamusella herännyt omassa hauskassa makuuhuoneessaan siellä kotona, auringon valoon ja iloon, — herännyt sanomattomalla ilon ja kiitollisuuden tunteella. Mutta ei, tämä oli sulaa todellisuutta; oi, jospa hän vaan pääsisi matkaansa jatkamaan, pääsisi lohduttamaan ja auttamaan isäänsä! Kuinka mahtoi hänen laitansa tälläkin hetkellä olla? kysyi Anna itseltään; tunkiko kenties tuo tuima tuuli hänen kurjaan suojaansa, oliko hänen kipeä kätensä kankeana kylmästä, ikävöitsikö hän hellää hoitoa ja osanottavaisuutta, muisteliko hän lastansa, joka vieraiden ihmisten luona oleskeli? Ja isän kuva — kuinka toisenlainen se oli hänen todelliseen muotoonsa verraten! — oli tuskallisen elävänä hänen mielessään.
Vihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, — hän istui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, — vaan se oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen lautasen leivoksia.
"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä", lausui hän sydämellisesti, "kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa teidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia, luulemma."
Hän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa ja koetti myöskin syödä vähäisen.
"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet ennenkuin kaupunkiin ehdimme?"
"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin tekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee. Te olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä tavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa lapsia lukemaan?"
Hän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi mielellään sitäkin keinoa koettavansa — hän tekisi mitä hyvänsä.
"Mutta ensi aluksi", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein kuiskaamalla hänen korvaansa, "kenties joudutte vähän rahanpulaan; älkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen…" Hän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa "tuonlainen" jo hyvin osoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. "Tässä", jatkoi hän, "on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani takaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin omansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani vähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle päässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä tarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa seteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi, neiti hyvä. Onnellista matkaa!"
"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!"
Mutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa. Hämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat juuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan asui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin vierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti, taikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään kahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan talossa iloa ja hopeahäitä.
Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.
"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti", arveli hän, "ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet huoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun isän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa asioissa — onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen."
Ja sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan huonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota enemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista rahoista.
Sorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin pienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä noutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he pysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä alas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.
"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä täytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen, minä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"
Sillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä ja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva Klemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis noudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:
"Nyt voitte tulla!"
"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva Klemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen täytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:
"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka, tietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti. Tässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa mutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra varjele, ettehän vaan liene kipeä?"
"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne! Parasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni, kyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni."
Tuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään olisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa, kuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen oli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän siis menojaan.
Pienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn seinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli olkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa tulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion aikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja langennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava mies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin liikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että tässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä kuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja voivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään päälle.
"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut tätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää milloinkaan luovu."
Hän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden, silmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät kasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa ilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa sekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei milloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; — kaikki! Mutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli kuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän oli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi häneen taipua!
Mutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt sisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä mielestä!
Hän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli ikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta hän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin alussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.
"Kestäisitköhän muutosta poloinen — isäni? Täällä on sinun kovin tukala olla; muualla parantuisit pikemmin."
"Sairashuoneesenko?"
"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua hoidan."
"Jumala sinua siunatkoon", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin eräs köyhä eukko siellä kotona, — jota Anna ei koskaan voinut kärsiä, mutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.
Tuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti tasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle suureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli mielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä raosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen elämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi sitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä todellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.
"Lapsi raukka", ajatteli hän, "niin minun omatuntoni kuitenkin on vapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi niin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen oli, — en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät."
Ukon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä tuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut antaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen tulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli aivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut hänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: "mitä voisi meille tapahtua kuin isä on kotona?" pistivät häntä kipeästi sydämeen. Kiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä, mutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden lukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät, olisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara. Ja kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta ylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa ja kuuli hänen varoituksensa: "onneton lapsi, ajattele, mitä teet!"
Anna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä ympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn ja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan ylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni venhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa muistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa sanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö hän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli viittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä eläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja sitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen molempia käsiään lausui: "sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti jo!"
Hän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän yhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään ollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle yhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään vastasi: "oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!" Ja nyt juolahti vielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja kummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta hän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:
"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!"
Alkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja nukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan hänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin ulottua.
"No hei, vanha kurre!" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas, nuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen sisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:
"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille pisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään köyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin", jatkoi hän sydämellisemmin, "jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin hyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta saatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä niistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!"
Olikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä kestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata työmiestä?
"Olkaa kaikella muotoa hiljaa, minun… sairas nukkuu. Kuka te olette?"
Näytti siltä, kuin tuo nuori seppä olisi luullut itsensä suuremmalla syyllä vaivan tehdä juuri saman kysymyksen. Hän vastasi kuitenkin puolittain epäillen mutta ilokkaasti: "Niin, näette, enhän minä oikeastaan kuulu perheesen, mutta hänen tyttärensä, Tiina, on morsiameni. En tunne teitä, neiti, mutta luullakseni olette tulleet tänne auttamaan, ja siinä tapauksessa sanon vaan, että jos apu missään tarpeen on, niin se on täällä."
Anna ei voinut hänestä silmiään kääntää. Hänen likaisissa kasvoissaan ilmaantui rehellisyyttä; tosin lienee hän ollut vähän raaka, mutta hän näytti kuitenkin hyväluontoiselta. Anna kertoi hänelle lyhyesti aikomuksensa ja kuka hän oli. Poika poloinen seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut.
"No, mitähän Tiina tästä sanoo! Mutta sääli on teitä sentään, neiti hyvä, etteköhän olisi voinut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on totta tosiaankin liian paljon."
Ja hänen katsannossaan luki selvään: ukko ei sitä ansaitse.
Hetken kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli järestänyt uuden asunnon kuntoon, oli innossaan ja hengästynyt; nyt oli vaan sairas sinne kannettava. Ulkona oli paari ja kaksi miestä odottamassa. Sepän sälli herätti ukon, otti häneen vahvasti kiinni ja kantoi hänen varovasti ulos paarille. Se kuitenkin vaikutti vähän kipua eikä muuraaja ollenkaan kokenut voihkimistaan pidättää. "Te olette minulle suurena apuna olleet", lausui Anna tyynesti ja lyhyesti rouva Klemmelle; "huomenna laskemme kuinka paljon teille olen velkaa; toivon voivani…"
"Siitä ei puhettakaan; pian te sen minulle voitte sovittaa, jos tahdotte opettaa lapsiani soittamaan ja lukemaan ja kentiesi joitakuita muita myöskin, jotka voivat siinä tapauksessa tulla luokseni, ja sitten tietysti maksavat minulle. Täällä ei senlaisesta paljon makseta, tietysti, mutta kyllä me siitä aina sovimme. Teidän tulee usein käydä luonani."
"Lapset otan mielelläni opetettavakseni", oli Annan vakava vastaus, "mutta teidän luonanne en voi käydä. Meidän harrastuksemme eriävät yhtä paljon toisistaan kuin suhteemme muutoinkin."
"Ei ole vielä lannistunut", ajatteli rouva itsekseen. Sitten hän sivumennen naputti ikkunaa, jossa istui eräs hänen ystävistään — jolle rouva jo tarkoin oli asian kertonut — ja nyykäytti hänelle päätä, osoittaakseen sillä, että tässä nyt muka tapauksen sankaritar oli.
Tuossa uudessa asunnossa oli kolme pientä matalaa huonetta ja ahdas kyökki; parrukatto ja seinät olivat valaistut, mutta kaikessa tapauksessa tämä kortteeri oli oikea paratiisi verraten muuraajan entiseen asuntoon, ja köydenpunoja poloisen huonekalut näyttivät tosiaankin sangen pulskilta. Tohtori, joka iltapuoleen tuli sairaan luokse, oli varsin ihmeissään ja tyytyväinen. Nyt kuin sairas saisi alituista hoitoa ja kääreet tulisivat käsivarteen säännöllisesti muutetuiksi, hän varmaan piankin rupeisi toipumaan, arveli tohtori; tänä iltana hän kuitenkin oli jokseenkin heikko, tietysti mielenliikutuksesta, joka muuten olikin vallan luonnollista.
Muuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan lämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi, maistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja sievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän itse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden näkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni seikka haittana, — mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei mitään haitallisia seikkoja ole olemassa?
Anna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan nukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka oli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja ajatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi olla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.
Mitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin — se oli kätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna kätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän juhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin hänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä keskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja vihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle helpoitusta.