III.
Seuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi murheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä hellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka enemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän kasvatuksen ja opetusta nauttia.
Ravakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan tottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän pyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen silmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi hänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi oli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän vettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin ja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui pienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia hienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin vihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi, täytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli kuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja tulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat kokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului kartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki ikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli kuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa höyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian ystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita Anna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:
"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en ymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä."
Tuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli luistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa ilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen, samalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi häneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla silmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän hyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi pumputa.
Hän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien alta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot punakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen reippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana hänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään perheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna ennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian tulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän kaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä muutakin toimitettavaa. "Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa ennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä", lausui hän niinkuin ainakin mies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.
"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska apoteekiin tulee mennä?"
"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja toista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni. Riika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette usko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi. Niin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan palan leipää."
Tuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias tyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut pojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta arvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin tehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin hän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli näkyvistä.
Kohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan vyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.
"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?" kysyi hän hiukan ujostellen, mutta samalla kuitenkin äidillisesti. "Minä olen juuri parhaassa pesun touhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla", vaimo osoitti muuraajan huoneesen, "niin antakaa tänne. Asioitsijan renki kertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan kivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen, kuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut heti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei siinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää."
"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä paitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan."
"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta olkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt palajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin toimitettavaa."
Hän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli kummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli hän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten itsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä tarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin kohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota tunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei suurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut, melkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten tapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut kummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita köyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri sentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus poistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut lannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden hyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi toivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri koettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, — oi kuinka kevyeksi se kuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei Anna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen suurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut vieras ja tunsi häntä ainoastaan — jos niin voi sanoa äidin ja sisaren kautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa Jumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka muuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin lankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti rikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi — semmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää — oli hän sen hyvin ansainnut.
Samassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti hymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja pieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja ikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä ja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei varpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki teidän hiuskarvanne ovat luetut.
"Onko täällä ketään?" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli kyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä laattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali hartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat; käsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan jokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan näköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin ujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan, joka liikunto häntä vähemmin kaunisti.
Anna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli hän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui tytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä ystävällisesti.
"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut", alkoi Tiina asettaen korinsa laattiaan: "kunhan et vaan ajan pitkään katuisi; niin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska kumminkin olemme sisaruksia."
"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja istu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna."
"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy leikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää." Tiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. "No, ukko, hän voi tietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken aikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä olit, arvatakseni?"
Oi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli, kun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.
"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!"
"No, sitä olen minäkin kuullut", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin taaskin käsivarrelleen. "Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän arveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan."
Ajamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen mieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään aikaan voinut sanaakaan lausua.
"He antoivat minun valita heidän ja… Mutta emme huoli siitä enää puhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?"
"Ei ole minulla aikaa", vastasi Tiina; "saat muuten olla huoleti, en minä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän, että kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin kernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt hänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa ollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti olet liian hieno käymään minun luonani."
"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?"
"Minä palvelen postimestarissa, tuo suuri keltainen talo torin varrella. Saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan ylishuoneesen, toinen ovi, pane se mieleesi, ensimmäinen vie rengin suojaan. Hyvästi nyt siksi!"
Ja Tiina meni menojaan vakavalla katseella, niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee ja tietää arvonsa.
"Saatanko elää tänlaisissa oloissa ja näiden henkilöin parissa?" kysyi Anna itseltänsä, katsellessaan tytön jälkeen. Eiköhän vaan kuorma ollut liian raskas, eikö se murtaisi häntä?
Hetken kuluttua vanha muuraajakin heräsi, hän oli varsin iloisella mielellä; käsivartta et enää kolottanut kuin vähäisen vaan, ja uni oli häntä vahvistanut ja virvoittanut, sitä paitse hän tunsi ruokahalunkin tulevan, joka nykyisissä hyvissä suhteissa vaan lisäsi hänen nautintojaan. Kun Anna tarjosi isälleen teetä, kiitti tämä häntä leveästi nauraen ja lausui toivovansa, että Anna oli maannut yhtä hyvin kuin hän itsekin. Eikö hän ollenkaan aavistanut, mitä sanomattomia tuskia tuo nuori, kalvea tyttö, joka niin vakavalla katseella seisoi hänen vuoteensa ääressä, oli hänen tähtensä saanut kärsiä? Ei, hän ei tosiaankaan niitä aavistanut, tai oikeammin, hän ei tullut niitä ajatelleeksikaan, hän muisti vaan itseään.
"Hyvä valkea siellä uunissa palaakin, lisää vaan puita, tyttöseni; ah, kuinka se tekee hyvää, anna minulle vieläkin kuppi teetä ja ranskanleipää palanen. Voi, tuota käsivartta! ohoo, minua poloista, kuinka paljon sentään olenkin saanut kärsiä aikanani!"
Anna korjasi hänen pään-alustaansa, laittoi käsivarren mukavampaan asemaan ja piteli kuppia hänen juodessaan; mutta kaikki oli vaan velvollisuuden kylmää apua; Anna teki sen väkinäisesti eikä muuraaja saanut enää kuulla ystävällistä sanaa, ei nähdä hellää katsetta. Äkkiä nosti muuraaja silmänsä ja lausui:
"Niin, minä tiesin kyllä, että sinulla oli hyvät päivät, älä muuta luulekaan, silloin tällöin kuulustelin aina oloasi ja sain joka kerran saman vastauksen. Paljon voi ihminen kestää kun tietää armahaittensa hyvin voivan. Ohoo; hohoo, kyllä se niin on."
"Kuinka kauvan siitä jo on, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaisella äänellä; hän halusi kuulla jotakin hyvää äidistään, voidakseen rakastaa hänen muistoansa.
"Oh, kyllä siitä jo aikoja on; häpeä kyllä sanoakseni, mutta minä en tosiaankaan sitä tarkkaan muista."
"Asuiko hänkin siinä asunnossa, josta nyt muutit?"
"Eikös mitä, silloin me voimme paremmin. Kaiketi översti kertoi antaneensa meille kaksi sataa riksiä, kun hän sai sinut meiltä? Eikö hän sitä tehnyt? Kyllä hän ne antoi, mutta senlaista ei rahalla voikaan maksaa."
"Tahtoisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"
Vanha Jens nosti ehdottomasti päätänsä, kummastellen sellaista kysymystä: olipa melkein kuin olisi hän luullut tytön tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:
"Maija vainajalla oli vikansa niinkuin meillä kaikilla, mutta minä en puolestani tahdo niitä muistella; antakaamme kuolleiden rauhassa levätä."
Anna huomasi kyselemiset turhiksi, ja hän vaikeni sentähden, mutta koko päivän ajatteli hän äitiään ja toivoi innokkaalla, melkein sairaallisella mielihalulla, että sisar kumminkin voisi hänelle antaa lohduttavia tietoja.
Oikein kolkolta ja pelottavalta tuntui Annasta lähteä yksinänsä ulos hämärässä; helposti hän kuitenkin löysi postikartanon, nousi reippaasti kapeita ja jyrkkiä portaita ylös ja pääsi onnellisesti, vaikka sykkivin sydämin matalaan pihakamariin. Kun Tiina sillä hetkellä ei sattunut olemaan siellä, istui Anna huonolle kolmijalkaiselle tuolille, joka oli asetettu nojalleen punaiseksi maalattua kaappia vastaan ja jota nähtävästi ei olisi voinut paikasta muuttaa. Pari minuutia lienee hän siinä istunut, kuin kuuli sivuhuoneen ovea avattavan ja suljettavan, jonka jälkeen piikakamarin ovi tempaistiin auki. Valkean loisteessa kakluunista näki Anna puolikasvuisen koulupojan seisovan ovessa, hän heitti parin saappaita Annaa kohden ja ärjäsi käskevällä äänellä:
"Älä tuo minulle toista kertaa tuonlaisia saappaita, Laiskamaija."
Ovi paiskattiin kiinni jälleen sellaisella jyrinällä, että ikkunan-ruudut tärisivät. Anna raukka oli sekä pelästynyt että harmissaan eikä tuntunut sisartakaan vielä tulevaksi. Kun tämä viimeinkin tuli kamariin, huomautti Anna hänelle heti saappaita.
"Oh, se on Julius taaskin", vastasi Tiina varsin tyynesti, samalla kuin hän mättäsi uunin täpösten täyteen puita; "kyllä se heittiö niitä saa vaan odottaa."
"Eiköhän liene parasta, että teet sen heti; hän näytti olevan kovin suuttunut."
"Olkoon vaan minun puolestani, en minä siitä väliä pidä. Hyvä oli, että tulit; minulla on täällä isälle jotakin, jonka voit viedä mukanasi kotiin; nyt hän ei tosin liene niin sen tarpeessa, mutta minä en tohdi kauemmin sitä täällä tallentaa."
Hän avasi kaapin ja otti esiin pienen tyynyn, mutta samassa hän pysähtyi kuuntelemaan, pelästyi ja huusi:
"Rouva! rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"
Ja ennenkuin Anna tiesikään, oli hän jo tyyny sylissä villaisten hameiden välissä kaapissa, väristen siellä kuin haavan lehti.
Hän kuuli kakluunin ovia avattavan ja tuiman äänen tiuskaavan:
"Sinä et herkeä ennenkuin poltat koko talon; tänne ei saa enää tikkuakaan panna, muuten varmaankin tulee viimein niin käymään. Sinä hurja ihminen!"
Kamari oli täynnä savua kuin Anna pääsi lymypaikastansa, ja Tiina näytti vihastuneelta.
"Näetkö, hän otti uunista kaikki kekäleetkin; siinä huomaat, minkälaisia ihmisiä minä palvelen."
"Mutta eiköhän rouvasi ollut oikeassa, Tiina; sinä tosiaankin panit hirveän paljon puita uuniin. Entä tämä tyyny! Suuri Jumala, kenen se oikeastaan on?"
"Kas niin! Paljon kiitoksia! Minä olin hyvää tekevänäni, ja nyt sinäkin rupeat minua morkkimaan. Voi, hyvä Jumala, jos ei minua koskaan olisi mailmaan luotukaan! Tuo onneton tyyny! Totta omaa esiliinaani kumminkin saan käyttää mihin tahdon, eikä noita vähiä höyheniä taas kukaan tiedä polsterista kaivata. Sen tein isän tähden ja jos sinä siitä kerrot Ristolle…."
Nyyhkyttämiset tukahduttivat hänen äänensä. "En minä siitä kenellekään kerro, mutta höyhenet meidän vielä tänä iltana, nyt heti, täytyy panna takaisin polsteriin. Minä en täältä mene, ennenkuin se on tehty. Ah, Tiina, etkö sinä tiennyt sen olevan syntiä?"
"Minä tiedän, että sinä tahdot minun onnettomuuteen syöstä! En minä tohdi ottaa tulta kynttilään; mitä meteliä siitä syntyisikään, jos joku sattuisi tulemaan."
Mutta siinä estelemiset eivät auttaneet. Tinan täytyi ottaa tulta kynttilään ja katsella kuinka sisar kiiruhtavin käsin ja hohtavin poskin kuumeen tapaisella innolla purki ompeluksen ja neuloi sen kiinni jälleen.
"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä enää milloinkaan tee senlaista!"
Tyttö raukka näytti varsin nolomieliseltä; hän oli sekä suuttunut että liikutettu.
"Ei sinun kannata tästä ylpeillä, jos sinä olisit saanut kärsiä ja ruhtoa lapsuudesta saakka niinkuin minä, niin olisit kenties samanlainen. Lupaathan ett'ei Risto tästä saa mitään tietää?"
"Tietysti minä sen lupaan; älä nyt itke enää, kyllä sinusta kuitenkin hyvä tyttö tulee ja silloin se on kahta vertaa arvokkaampaa. Istu nyt tähän viereeni puhelemaan."
Tiinan teki mieli vastata, että hän oli hyvä tyttö, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä, otti mitään virkkaamatta sukankutimensa ja istui sängyn reunalle.
"Muistatko sinä, Tiina, vielä äitiämme?"
"Enkö minä häntä muistaisi, olinhan jo suuri tyttö silloin kuin hän kuoli. Hän minulle ei suinkaan ole mitään pahaa opettanut, sinä kaiketi luulit niin?"
"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla äidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? — enemmän kuin isästä?"
"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."
"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"
"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."
"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin…"
"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä; ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"
Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.
"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"
"Sisareni."
Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet, täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."
Tiina hymyili.
"Nyt he vaan teeskentelevät", lausui hän, "sinua he tulevat katsomaan, mutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään."
Samassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti sisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään heihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se ehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — kunnon vanha nuori mies — työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi kumartaen, samalla kuin hän sulki oven:
"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!"
"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina", sanoi Anna vähän myöhemmin; "en menisi mielelläni yksin."
"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä, arvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin. Tuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella."
Vanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui vielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin huoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä surusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut kokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; "minä tunnen olot, se ei käy laatuun!"
Iloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän tuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita miellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi koettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.
"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa."
Vastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja miellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti silitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari kahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas hartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan; ja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat ja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa. Silloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin verratakseen jos työ kävi hyvästi.
"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"
"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte, neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."
Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus olivat vähän levottomia.
"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.
"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."
"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."
Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun — eikä sen koommin niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, — eipä edes lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.
"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdäkään saisi."