IV.
"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran luona, jossa käyn auttamassa" — Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen — "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään? Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."
Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua, kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä. Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona", hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon vaan sanakin olisi pantuna — mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, — oi, hän oli siitä vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut. Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella; olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen. Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi, ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa sitä rikkomatta.
Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, — isälle kenties enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi vaan mustassa mullassa!
Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä olleet.
Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea. Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka — mikä vielä pahempi olisi — rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun. Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.
"Onko neiti — oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä.
"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"
"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia…"
"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri
Fogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."
Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.
Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan, vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.
"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."
Sen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein naurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän silmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:
"Minä olen väärin tehnyt."
"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan minä sen tehdä teidän nimessänne?"
"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."
"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus on se, joka ei tunnustukseen pakoita."
Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.
"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne…"
"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti; "turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan! Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? — Se ei ole pitkä. Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun. Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa; ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50 riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo, Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' — 'Sinulla siis on rahoja!' huusin minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti, muutoin olen hukassa!' — Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti: 'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' — 'Olenko valinnut itse lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta; viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi, juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. — 'Unohdin keppini', vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin menojani."
"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria, luuletkos…', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun tähtesi.' — enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon; ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt. Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu! Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni! kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa; minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa: minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse, tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti, silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin — eikö niin? teidän tulee käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa, jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois, niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"
"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi, minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän olevan totta."
Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen, valitettavasti", huokasi hän viimein.
"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin sairaan, vanhan isäni yksiksensä."
Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.
"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä perheissä."
Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä hyödyttömistä, surullisista mietteistä.
Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään; muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.
Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä, mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla. Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta odottamattomasta siunauksesta.
Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi, kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka, missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos, otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun hän on ulkona — hän oli hyvin paljon ulkona.
"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien raskaan kätensä avoimelle kirjalle.
Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen pulasta:
"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle, pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina: mikä on totta, se on sittenkin totta."
"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."
"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"
"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä sellaisten suurisukuisten kanssa."
"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen. Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."
Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään nyykäyttäen.
Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.
"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"
"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta, pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita; Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."
Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän jo nukkui kuin pölkky.
Rakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva kuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon; tuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui kummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, — oi, täällä olivat he aivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana olivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa näkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta, heillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri täällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän nyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin muistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet vaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.
Lähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla — silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen Riikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.
Aika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului kuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt olivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli ympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana ja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli itsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt heidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja hänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi niin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.
Vartoa — mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän toivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki ollut ohitse heidän ja hänen kesken — se ei olisi ollut mahdollista!
Eräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän kummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli hiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän nojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada jaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut liikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien itseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa ja ähkyi hiljaa.
Anna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki samassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon loistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka usein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle suurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan nimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen tekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen ajavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi tervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti samalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito oli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin; Jens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta kiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä tyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa kirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan vähällä kieltää omaa isäänsä! — Jumala olkoon kiitetty, että se ei kuitenkaan tapahtunut.
"Oo — ho, ai — ai mitä on tekeminen", alkoi muuraaja puolustellen itseänsä; "vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän ulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten nuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme, oi, oi!"
Anna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia tyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja hänen isänsä ja heidän naurunsa — tuo ensimmäinen nuoruuden ajattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa tarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin — kuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan, rovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen, hienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli paljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta nähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana anteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi ovella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi häntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti loukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.
"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän viimeinkin.
"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."
"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"
"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."
"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette pahoillanne?"
"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."
"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan tahdo soittaa minun kanssani?"
"Miksikäs en?"
Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:
"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani siitä, että minun kokeeni meni turhaan."
Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos sydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto, eiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa anteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku Johanna vielä tulla takaisin? — Jospa hän sen tekisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei tule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla opetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei ensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja hänen katsantonsa ilmaisi selvään: "Teidän ei tarvitse minua peljätä; minä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia."