HULLUINHUONE.
Ihan kaupungin vieressä lähellä maantietä oli hulluinhuone, kaunis rakennus siipinensä ja komeine etuseinineen. Sepä se olikin kaupungin etevin rakennustaiteellinen mestariteos; kaikkien matkustajain, jotka sikäli kulkivat, täytyi välttämättömästi käydä sitä katsomassa, ja matkan-oppaissa oli tästä pikku kaupungista mainittuna; ainoastaan se merkillisyys, että siinä oli tavattoman kaunis ja hyvin järjestetty sairashuone mielenvikaisia varten.
Muutapa kaupungissa ei todellakaan ollut katseltavaa. Kadut olivat leveät ja tyhjät ihmisistä, tori kasvoi kesällä rikkaruohoa. Viime aikoina oli monta uutta taloa tehty muutamalle kaupungin laidalle; tahdottiin jäljitellä pääkaupunkia ja perustaa huvilakaupunki, ja äkisti tuli uudenaikaiseksi tavaksi muuttaa asumaan uusiin taloihin ja kuivaamaan niitä. Kaikin tavoin koetettiin kaunistella tätä uutta kaupungin osaa, laitettiin pieniä, nelikulmaisia kasvitarhoja, pensastoja ja kukkapenkkejä, maalaeltiin katot ja porstuat monenkarvaisiksi. Mutta ne puuhat eivät oikein menestyneet; säästäväisyydestä oli talot tehty ohutseinäisiksi, eivätkä alalattiatkaan olleet kyllin tukevat; säästäväisyydestä koetettiin myöskin saada niin monta asuntoa kuin mahdollista hyyrättäväksi, niin että talot näyttivät ladoilta tai kasarmeilta. Pormestari oli äskettäin käynyt pääkaupungissa ja nähnyt, mitenkä siihen yhä kasvoi kauneita palatseja, niin että hän oli ihan tuskissaan oman kaupunkinsa rakennustavasta; mutta sitäpä nyt oli aivan mahdoton paremmaksi saada, kaupunki kun näet oli pieni ja pienet sen olotkin ja talonisännät halukkaammat säästämään kuin kaunotaidetta kehittämään. Niinpä hulluinhuone yhä vain pysyikin kaupungin kauneimpana rakennuksena.
Se oli pienellä mäellä ihan yksikseen. Jos hetkisen seisoi sen edessä vahvaa kiviseinää katsellen kolkossa, tyynessä äänettömyydessä, joka sen ympärillä vallitsi, ja kun muisteli kaikkia huokauksia ja tuskanhuutoja, mitä tuolla sisällä oli kuulunut, niin tuntui koko laitos raskaalta, rampautuneelta rautaruumiilta, jossa kahlehdittu henki makaa sairaana ja valittavana.
Rakennuksen edessä oli suuri puisto tai metsä, sekin enimmäkseen hiljainen ja yksinäinen; ainoastaan joskus kesällä aamupäivällä istui lääkärin rouva siellä käsitöinensä. Mutta toisella puolella oli monta pihaa korkealla lauta-aidalla ympäröitynä; niissä hullut kävelevät ja uneksivat sekavia, hourailevia uniansa elämän ihmeistä.
Siellä he, jos eivät ole olleet rajuina, saavat kauniilla ilmalla kävellä; siellä suuruuden ajatukset liitelevät heidän ympärillänsä, siellä uneksivat he olevansa valtiomiehiä ja kuningattaria, siellä he taistelevat hirveäin, sekavain muistojensa kanssa, jotka tunkeutuvat heille mieleen; siellä ajavat he paholaista takaa ja nauravat kohtikurkkua, kun se uudestaan ilmestyy heidän taaksensa; siellä he hautovat yhtä ajatustansa, joka kietoutuu heidän sieluunsa lennätellen sitä kuin vihuri kuivaa lehteä, he sen päästävät käsistään ja sieppaavat sen jälleen kiinni, siellä — he istuvat jossakin nurkassa kokoon kyyristyneenä, kädet ristissä, ja itkevät, itkulla kuluttavat koko elämänsä äänettömässä, unenkaltaisessa tuskassa.
Oli kaunis heinäkuun päivä; viehättävä kesänhenki vallitsi luonnossa; hyönteiset surisivat, havut tuoksuivat kuumuutta likeisessä metsässä, vienoinen auer peitti taivasta. Puolen päivän rinnassa pysähtyivät vaunut sairashuoneen portin eteen. Niissä istui lääkäri ja hänen vieressänsä nuori nainen, jota hän puhutteli kreivittäreksi, ollen erittäin kohtelias hänelle. Nuori nainen oli erittäin vilkas, välistä vähän heikkohermoisen tapaan levoton. Silmät, syvälle painuneet, eivät koskaan pysyneet levossa. Hän puhui melkein lakkaamatta ja toisteli moneen kertaan, että hän niin mielellään halusi käydä läpi koko sairashuoneen ja nähdä, jos vain oli mahdollista, sairaat.
Vastapäätä istui nuori mies, jolla ei vähääkään ollut hänen vilkkauttansa. Hän oli kalpea ja paljaspäinen, ja näytti hyvänluontoiselta ja yksinkertaiselta. Kesähelle uuvutti häntä; hän nieli lakkaamatta haukotuksiansa, mutta kuitenkin kohteliaasti vakuutti olevan hyvin miellyttävää nähdä hulluinhuonetta.
Kun vaunut pysähtyivät, hyppäsi kreivitär keveästi maahan ja riensi herrojen edellä hiekkatietä myöten ylöspäin. Lääkäri kiiruhti heti hänelle seuraksi ja jatkoi puhelua. Kreivi astui tien toista reunaa vähän jäljempänä ja pieksi kepillänsä heinikkoa.
"Muistakaa nyt, tohtori, että minä tahdon nähdä kaikki hullut, rajuimmatkin", sanoi kreivitär vielä kerran. "Oi, minä tunnen suurta osanottavaisuutta heitä kohtaan ja kaikkia kärsiviä kohtaan — sitä suurempaa, mitä enemmän he kärsivät!"
Kreivi katsahti ylös hymyillen armahtavaisesti.
"Vaimoni on hyvin omatapainen, kuten kuulette tohtori."
Lääkäri ei vastannut, mutta katsahti nuoreen kreivittäreen nopeasti tutkivaisesti. Hänestä näytti jotakin omituista paloa hehkuvan pitkien, mustien silmäripsien alla.
He astuivat nyt kiviportaita myöten ylös eri osastoihin.
Kreivittären koko huomio oli jännitettynä. Naisen uteliaalla, kiivaalla osanottavaisuudella tajusi hän kaikki kärsimiset, mitä täällä oli ympärillä. Hän tunsi hirmuista lumousta kaikista tuijottavista silmäyksistä, kokoon kyyristyneistä olennoista, joilla oli tukka pörrössä ja posket veltot, riippuvaiset, ja lyhyestä, äkillisestä, kimakasta naurusta. Pieni ruma nainen tuli hänen luoksensa, kosketteli sormillansa kreivittären pukua ja pyysi häntä kohta palaamaan ja tuomaan hänelle uusia vaatteita, koska hän oli keisarinna eikä sentähden saattanut näyttäytyä semmoisessa puvussa, kuin hänellä nyt oli.
Kreivitär lupasi täyttää hänen pyyntönsä; hullu hymyili tyytyväisesti ja keikaili ilosta.
Eräässä kopissa, yksiksensä suljettuna istui nuori nainen, laitoksen rajuin holhokki. Hän lauloi ja parkui niin, että kaikki käytävät kajahtelivat; pitkä tukka riippui hajallansa ja vanukkeissa puolialastomilla olkapäillä, rinta kohoili levottomasti, selvästi näkyi, miten valtimot paisuivat ja tykkivät ihon alla, ja tuon tuostakin kohotti hullu laihat, alastomat käsivartensa päänsä yli ja pudisteli nyrkkejänsä.
Nuorta kreivitärtä kovin liikutti se kauhea näkö. Tämä sielunelämän hirmuinen arvoitus, johon hänenkin mielikuvituksensa hyvin usein häipyi eksyksiin, samalla pelotti ja viehätti häntä. Hän vaaleni, jokin pimeän toivottomuuden tunne täytti äkisti hänen mielensä.
"Tämä on elämän yö," mutisi hän, "harhailu äärettömissä sokkeloissa, koskaan ulos osaamatta."
Kreiviin se sitä vastoin näytti vastenmielisesti vaikuttavan.
"Lähde pois täältä!" kuiskasi hän, tarttuen vaimonsa käteen, "mitä tästä on hyvää? Nuo inhottavat näöt tuottavat vain unettomia öitä."
Kreivitär peräytyi ja katsahti häneen halveksivasti.
"Mene sinä!" sanoi hän kylmästi, "minä en pelkää muutamaa unetonta yötä."
Kreivi nykähytti olkapäitänsä ja kääntyi hymyillen pois.
Kreivitär pysyi liikahtamatta ja katsoi miettiväisen näköisenä mieletöntä.
"Olisi hauska tietää, miltä hänen sielussansa tuntuu," sanoi hän hiljaa itsekseen. "Jos kaikki muistot ovat häneltä sammuneet, silloinpa olisi suloista… Sanokaas, tohtori," jatkoi hän ääneen lääkärille, "mitähän arvelisitte, jos saisitte minut sulkea tuommoiseen koppiin…"
"Armollinen kreivitär," keskeytti lääkäri puheen, päätänsä tyytymättömästi pudistaen, "ei pidä antautua semmoista haaveksimaan."
"Oh, eipä haittaa, tuleehan olla valmis ottamaan vastaan, mitä vain sattuu," vastasi hän puoleksi leikillisellä äänellä. "Ette voi kuvitella, mikä selittämätön veto minussa tuntuu hulluinhuoneesen ja hulluja kohtaan."
He läksivät pois päin ja tapasivat kreivin, joka käveli edestakaisin käytävässä ja yhä nieleskeli haukotuksia.
"Väsyttääkö tämä teitä, kreivi?" kysäsi lääkäri kohteliaasti.
"Ei, ei, ei; ei suinkaan," vastasi kreivi, olkapäitänsä nykähyttäen ja tehden kieltävän liikkeen molemmin käsin. "Päin vastoin on tämä erittäin hupaista."
Naisten puoli oli nyt käytynä läpi. Kreivitär tahtoi nähdä myöskin miesten puolta, mutta niin lääkäri kuin kreivikin sitä vastustivat. Kreivitär näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, huulet värähtelivät heikkohermoisesti. Vaan hän kuitenkin oli itsepäinen. "Vaikkapa vain alakerrokseen," pyysi hän hartaasti.
"Tapahtukoon sitte tahtonne," sanoi lääkäri; "siellä onkin vain yksi sairas. Mutta ehkäpä hänen näkeminen miellyttää teitä."
He saapuivat suureen, valoisaan huoneesen. Se oli kauniisti sisustettu, sohvapöydällä oli sanomalehtiä ja kirjoja. Ikkunan luona seisoi nuori mies seljin huoneesen päin, käsin nojaten ikkunan pieleen. Hän seisoi ihan liikahtamatta, huolimatta tulijoiden äänestä ja liikkeistä. Hänellä oli hoikka vartalo, ja tumma tukka riippui kiharoina niskassa.
"Hän on meidän lempein ja rauhallisin sairaamme," kuiskasi lääkäri; "koko hänen sairautensa on vain se mieletön ajatus, että hän päivät päästänsä seisoo ikkunan luona katselemassa, eikö se, jota hän odottaa, jo tule."
"Hän on ollut levottomampi viime aikoina", sanoi vahti, joka siinä seisoi, suuri avainkimppu kädessä; "hän on monta kertaa sanonut hänen ihan näinä päivinä tulevan."
"Ketä odottaa hän?" kysyi kreivinna innokkaasti.
"Oh, se on hyvin romantinen historia", vastasi lääkäri hymyillen.
"Ai, kertokaapa se sitte minulle!" huudahti kreivitär kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi; — noin kymmenen vuotta sitten oli hän kotiopettajana suuressa herrastalossa. Siellä oli nuori tytär, kuten kerrotaan, viehättävä, kaunis tyttö, tuskin 17:n vanha, johon kotiopettaja tietysti rakastui. Hänen rakkautensa ei jäänyt yksipuoliseksi, sillä, kuten ehkä itsekin saatte nähdä, oli hänkin tavattoman kaunis, ja molemmat he jonkun ajan haaveksivat ja nauttivat rakkauttansa. Mutta…"
Lääkäri vaikeni ja alkoi puhella hiljemmin, sillä hänestä näytti, että nuori sairas liikahti. Mutta hän ei huomannut, että kreivitär oli vaalennut marmorikuvan kaltaiseksi, eikä nähnyt, miten hän haparoiden ojensi kätensä, tukea etsien, ja miten koko hänen olemuksensa ikäänkuin leimahti mielenliikutuksesta.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "isä huomasi kohta heidän molemminpuolisen taipumuksensa, ja kun hän oli jyrkkämielinen ylimys, vihastui hän silmittömästi, erotti rakastavaiset toisistansa ja käski kotiopettajan jo samana päivänä lähtemään talosta. Nuorukainen totteli, mutta kaikki, mitä hänen silloin täytyi kärsiä, ero rakastetusta, hänen kyynelensä ja epätoivonsa, isän kiukku ja uhkaukset, kaikki se koski niin kovasti hänen lempeään, tunteelliseen mieleensä, että hän tuli hulluksi. Hän joutui tänne sairashuoneesen ja on nyt jo ollut täällä kymmenen vuotta; mutta hänen sairautensa ilmautuu vain, kuten jo sanoin, ainoastaan niin, että hän lakkaamatta odottelee rakastetun tuloa."
Lääkäri vaikeni. Sitte seurasi pitkä, tukala äänettömyys. Kreivitär oli astunut pari askelta eteenpäin; hän nojasi kädellään tuoliin, katse oli värähtämättä kiintynyt nuoren miehen vartaloon.
Silloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat toisensa.
Nuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen odotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut.
Hän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät onnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.
Mutta kun hän näki edessänsä kreivittären kalpean muodon, kun hänen katseensa ikäänkuin hukkui kreivittären syviin, hehkuviin silmiin, silloin levisi autuas hymy hänen kasvoillensa. Sekava odotuksen ikävä haihtui kerrassaan, ja sijaan kehittyi autuaallinen loisto.
"Cecilia!" huudahti hän riemuiten ja avasi sylinsä.
Kreivitär astui askeleen häntä kohti. Mutta ilo oli ollut liian voimakas; se oli kuolettava, niinkuin ijankaikkisuuden ilo on ihmiselle. Heti kun nuorukainen avasi sylinsä, vaipuivat kädet jälleen alas ja hän kaatui kuolleena maahan, yhä vielä huulet onnellisessa hymyssä.
Hänen odotuksensa aika oli loppunut ja samoin hänen surullinen historiansa; mutta sen epäsoinnut olivat selvinneet täydelliseksi ja puhtaaksi loppusoinnuksi.