KATSAUS POHJEMMALLE.
I.
Kummastusta kuului kaikkialta, kun vihdoinkin levisi varma tieto, että dosentti todellakin oli kihloissa.
Ei sentähden, että hänen kihlautumisensa olisi mitään kummallista ollut, sillä sitähän oli jo kauan odotettu; vaan hänen vaalinsa se tuli kaikenlaisten kyselemisten ja selitysten aiheeksi. Hänelle oli valmiiksi suunnittu ihan toisenlainen avioliitto.
Sillä dosentti oli nuori mies, jolla sanottiin olevan hyviä kuuluisan tulevaisuuden toiveita. Hän oli suorittanut tutkintonsa noin viittä vuotta aikaisemmin kuin muut hänen ikäisensä, ja hän tiesi, että sillä alalla, jolla hän aikoi käyttää voimiansa, oli hänellä loistava tie avoinna.
Ja hänen morsiamensa oli todellakin aivan tavallisin tyttönen, kuin ajatella voi, ja sitä paitsi hän, sen pahempi, oli myöskin köyhä, tuntematon orpo, jolla ei ollut mitään "nimeä" eikä yhteiskunnallista asemaa. Hänellä ei ollut mitään "toiveita" eikä muita pyrintöjä kuin rakastaa miestänsä ja tehdä hänet onnelliseksi. Hänen sielunsa oli uneksivainen ja tajuton kuin vasta puoleksi auennut kukannuppu; elämän arvoitukset eivät olleet vielä häirinneet eivätkä kiusanneet häntä. Mutta hän hyvin suuresti miellytti juuri semmoisenaan kuin oli, lapsellisuudellaan ja luonnollisuudellaan; silmät hänellä olivat tummansiniset, säteilevät, ja kun hän katsahti ylös, huomasi toinen itsessään samaa kevään ja pirteyden tunnetta, kuin ensimäisiä päivän valoon kohoavia vuokkoja katsellessaan. Huulet olivat niin kauniit ja suloiset, että olisi oikein pahastuttanut, jos hän ne olisi avannut, toimeentulon taistelusta puhuakseen.
Mutta dosentin vaimoksi pidettiin häntä ihan sopimattomana, varsinkin muutamassa hänen sekä mies- että naisihailijainsa piirissä. Sillä suuresti häntä todella naisväkikin ihmetteli; hän oli tavattoman kaunis ja etevä mies eikä myöskään ollut millään tavalla jättänyt nauttimatta naisten suosittuna olemisen suloutta. Noin paria vuotta aikaisemmin "tiedettiinkin" ihan varmasti hänen olevan kihloissa erään nuoren neiden kanssa, jonka vanhempien talossa hän oli melkeinpä aivan jokapäiväisenä vieraana. Neiti luki filosofiaa hänen johdollansa ja yleensä puheltiin, miten rakastunut dosentti oli ja miten vain neiden oikut olivat kihlauksen julkasemisen esteenä. Siitä liitosta ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka koko maailma arvasi sen vallan sopivaksi. Ja nyt oli hän kihlannut pienen neitisen, jota ei kukaan tuntenut ja joka arvattavasti yhtä vähän tajusi filosofiaa kuin kaunis, suuri villakoira, joka aina kulki dosentin seurassa ja oli yhtä lellitelty ja suosittu kuin hänen herransakin.
No niin, se oli nyt tosiasia, jota ei enää käynyt korjaaminen, ja kun vihdoin oli kyllikseen ihmetelty ja suunnittu dosentin ja hänen puolisonsa tulevaisuus, tyynnyttiin vähän, ja kun kerran päästiin niin pitkälle, aljettiin vähitellen tunnustaa, että pikku morsian todellakin oli hyvin sievä.
Dosentti oli itsekin, ehkäpä kaikista enimmin, ihmeissään kihlautumisestansa. Hän tunsi olevansa onnellinen, oikein lumottu, sillä niin rakastunut hän oli; mutta kun hän muisteli unelmia ja aikeita, joita hänellä oli neljä vuotta sitte, ei hän voinut olla hymyilemättä, puolittain surumielistä, puolittain onnellista hymyä.
Ja samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta, mitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.
Ihmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja hänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta se mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa muuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti kävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa hänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.
Nyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut niin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta kerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä vastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja kuulemassa, mitä hän arveli.
Oli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa nojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin olevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja huolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja koristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja surumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä seisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja vakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin kuva, rinta läpi puhkaistuna.
Kuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois kirjan ja katsahti peiliin.
Hänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin keikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli sidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä kaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat kauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja hoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja ympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän liikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa liiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän ollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin hyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän sanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi selitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle hankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään nerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.
Dosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään nojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti sai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle kätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.
"Käykää istumaan", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja viitaten kädellään sohvaa.
"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne", alkoi hän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.
"Vai olette? Todellako?" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. "Iloista kuulla…"
"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin yksi ilonaihe…"
Neiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari kertaa sitä pitkin.
"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti. Minä … no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille onneakaan toivottaa!"
Neiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.
"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä mistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja teidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne, mutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan … sallittehan minun puhua ihan suoraan?"
Hän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia kohti.
"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?"
"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että ehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani."
"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän etevyyttänne?" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi kummastuneella äänellä.
"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne, mutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä."
Syntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen heikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.
Neiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin vapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.
"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en ole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän onnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te oikeastaan rakastatte morsiantanne?"
"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?"
"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö totta?"
"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi annetaan liian monelle tunteelle."
"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen. Luuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin morsiantanne rakastatte?"
"En, sitä en luule, mutta…"
"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka kerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme luokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka kuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan teidän rakkautenne lukisin."
"Minua pahoittaa, että olen tuottanut teille niin paljon päänvaivaa.
Kertokaahan kuitenkin ensin ne kolme luokkaanne."
Neiti nojautui taapäin tuolissansa, löi kortilla hiljaa edestakaisin sen selkälautaa vasten ja alkoi vallattomalla, opettavaisella äänellä:
"Varsin mielelläni. Ensinnäkin on niin sanottu aistillinen rakkaus, kiihko, intohimo. Se se on vahva ja innokas, se se on saanut suurta aikaan, esiytynyt historian näyttämöllä. Sitä vastaan taistellaan ja taistelussa kukistutaan. Sitte on se rakkaus, jota mies tuntee sitä naista kohtaan, jonka hän tahtoo saada vaimoksensa. Se on perin ikävä ja jokapäiväinen. Sen pohjana on oikeastaan, että mies on rakastunut kotionneen ja että nyt tahtoo sen rakkauden saada muuttumaan vereksi ja lihaksi sievän ja tottelevaisen vaimon muodossa. Se kuitenkin tekee oikein onnellisia avioliittoja, joissa ei ole mitään selkkauksia, ei mitään luulevaisuutta, paljo lapsia ja ankara kuri. Vihdoin parantava, pelastava rakkaus. Se on miellyttävä rakkaus ja erittäin käytöllinen. Kaikki vararikkoiset, veltostuneet, epäileväiset, ihmiskuntaa halveksivat, petetyt, elämään kyllästyneet herrat on pelastettavat siten, että he tapaavat nais-ihanteen, jota he enimmäkseen sanovatkin etsineensä jo aikaisimmasta nuoruudestansa asti. — Voihan sitä rakastaa vielä monella muullakin tavalla, mutta nämä ovat ne kolme pääluokkaa."
Dosentti nauroi.
"Te olette todellakin omituinen."
Neiti pudisti päätänsä kärsimättömästi.
"Oih, älkää huoliko lausua tuota sanaa! minä olen sitä kuullut niin monesti, että olen ihan kyllästynyt siihen."
"Enkä kuitenkaan luule teidän olevan mielissänne, jos sitä ette saisi kuulla. Minä oletan teidän laitanne olevan aivan saman kuin toisten, joita on valittu jäseniksi joihinkin seuroihin ja akatemioihin, he välinpitämättömästi vain nykähyttävät olkapäitään, mutta eivät kuitenkaan olisi hyvillään, jos heitä ei valittaisi."
"Niin, onhan meillä omat heikkoutemme", vastasi hän hymyillen, "vaan, kuten jo sanoin, minä en saa selville teidän tunteitanne. Te ette rakasta kiihkolla, sillä ainoastaan muinaisen Kleopatran kaltainen nainen voisi teidät kahlehtia. Ei teillä myöskään näytä olevan aviorakkautta, sillä siksi kuulutte te liiaksi hemmoittelevan morsiantanne. Eikä tuosta kolmannenlaisesta rakkaudesta tietysti voi olla puhettakaan."
"Ja miksikä ei?"
"Älkää jo pakottako minua taas sanomaan teille sievistelyjä."
"No niin", vastasi dosentti hymyillen, "koska te ette tänään näytä olevan yhtä tarkkaälyinen kuin tavallisesti, niin autanpa vähän ilmasemalla teille erään salaisuuden. Muistatteko erästä iltaa noin neljä vuotta sitte, kun yhdessä palasimme suuresta teaatterista? Neiti Grabow oli laulanut viehättävimmällä tavallansa; te olitte ihastunut ja sanoitte vallan hyvin saattavan rakastua kauniisen lauluun. Muistatteko sitä?"
Neiti ei vastannut. Hän vain kumarsi hitaasi ja katsoi kauas pois haaveksivasti.
"Minä todella sinä iltana olinkin rakastunut, en kauniisen lauluun enkä lämpimiin säveliin, vaan jononkin kovaan ja jäähdyttävään… Muistatteko, mistä puhelimme astuessamme Kaarle XIII:nen torin poikki? Minä muistan sen, kuin olisi se eilen tapahtunut; olen vieläkin ihan näkevinäni, miten vanhempanne astuivat edellämme, liian kiireesti vain minun mielestäni; olen vieläkin tuntevinani kylmän, jäisen talvi-ilman, näkevinäni, miten kuu paistoi Molinin suihkukaivon päältä. Te olitte tavallisella ivan ja tyytymättömyyden tuulellanne. Te pyysitte minua olemaan teitä ajattelematta ja maustitte hyvin karvaaksi kuvailunne, mitenkä vallanhimoiset ja vaikeat ohjata niin sanotut etevät naiset ovat … miten he omain lahjojensa tähden vaativat niin paljon mieheltä, ja kun miehillä ei ole niin runsasta etevyyttä, muuttuvat naiset heidän tyranneiksensa. Ja vihdoin sanoitte olevan monta tuhatta kertaa helpompi ja parempi poimia pikku kukka, joka ei muuta voi kuin tuoksuta, kuin kesyttää raju lintu, jolta ensin on siivet leikattava… Muistatteko kaiken sen?"
"Miksi en sitä muistaisi?" vastasi neiti vähän kärsimättömästi, "semmoisia keskustelujahan ei koskaan unhoteta."
"No niin, minusta te silloin olitte ihan väärässä, olitte kummallinen ja teeskentelevä. Mutta vuodet vierivät; se työ, joka minulla ensin oli oikeana huvina, rupesi väsyttämään. Minä rupesin ikävöimään hiljaista, rauhallista kotia, johon ajatustyö ei tunkeutuisi jäljestä. Silloin aloin ajatella, että te ehkä kuitenkin olitte oikeassa, ja sinä hetkenä, kun näin nykyisen morsiameni, minä sen tunsin."
Neiti ei vastannut; hän katsoi yhä toisapäin ja leikitellen heilutteli tuolin rimpsuja.
"Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?" jatkoi dosentti. "Te ette ole ainoa, joka ihmettelee, että minä valitsin niin mitättömän vaimon; mutta ei siinä mitään kummallista ole. Me, ajatuksen viljelijät, me tunnemme useinkin vetoa juuri sen puoleen, joka on ihan suora vastakohta meille, pirteän, luonnollisen tajuttomuuden puoleen. Kuvailkaahan vain mielessänne, kun koko päivän vaivautuu ajatustyössä, niin kernaastipa vihdoin tahtoo löytää hetkisen, jona ajatus saa olla rauhassa ja tunteet vain elää. Tahtoo saada kodin pieneksi, syrjäiseksi puutarhaksi, jossa lapset rähisevät ja linnut visertelevät, tahtoo vaimoksensa pikku olennon, joka osaa nauraa ja hyväillä ja rakastaa, tahtoo oikean naisen. Silloin etsii semmoisen olennon, jossa löytää täydellisen levon…"
"Ja sitä ette koskaan löytäneet minusta!" keskeytti neiti häntä innokkaasti. "Lakkaamatta taisteluja, kiivasta levottomuutta, ehkäpä välistä sitä lumousta, joka piilee suuressa, yhteisessä sielunelämässä, mutta ei koskaan lepoa! Ei mitään pienoisten loruilemista rauhallisessa tarhassa, kuten sanoitte, ennemmin vain matkustus myrskyisellä merellä…"
Neiti nousi kiivaammin, kuin hänellä muuten oli tavallista, ja meni ikkunan luo. Siellä hän seisoi pitkän hetken, otsa ikkunanruutua vasten, ja katseli ulos; dosentti istui liikahtamatta paikallansa. Vihdoin kääntyi hän takaisin; hän oli hyvin liikutettu, hänen kasvoillensa oli kohonnut vaaleanpunaista hehkua, ja silmistä värähteli tuskaa, joka tulee niin syvälliseksi ja polttavaksi, milloin se välkkyy muuten tyyniltä ja kylmiltä kasvoilta.
Hän astui dosentin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Tervehtikää morsiantanne", sanoi hän lempeästi, "ja sanokaa hänelle, että on olemassa nainen, joka kadehtii häntä siitä onnesta, että hän on vain nainen."
Dosentti tarttui innokkaasti hänen molempiin käsiinsä.
"Uskokaa pois, tekin voisitte olla vain nainen!" huudahti hän, melkein tulinen katse silmissä. "Minä tunnen teidät ja tiedän, että naisellisuutta vielä on teissä…"
"Ei, ei," vastasi neiti vetäen pois kätensä, "te erehdytte, minun tunnemaailmani on kuollut, ajatusten tulessa ja epäilysten hehkussa palanut. Minä olen mietiskellyt itseni niin väsyksiin, ett'en minä enää jaksa elää oikeata elämää. Muistatteko, kun luimme yhdessä ja minua epäilys ja levottomuus kalvoivat ja minä sanoin teille en ennen lepääväni, kuin saan elämän arvoituksen selville? Muistatteko, miten silloin vastasitte ja sanoitte minun tekeväni elämän kuivaksi, kylmän kolkoksi näillä alituisilla epäilevillä harkitsemisilla? Minä en totellut varoituksianne, mutta nyt tunnen, miten oikeassa te olitte. Oi, minä usein toivon kuin Faust päästä tästä kaikesta, pois … peseytymään puhtaaksi jossakin raikkaassa ja vilpoisessa! Mutta se on mahdotonta!"
"Ei, se ei ole mahdotonta. Hyljätkää kerrassaan kaikki nuo opin oikut; tuntekaa olevanne jälleen nuori."
Neiti pudisti päätänsä.
"Kun Tannhäuser istui vuoressa Venus-rouvan luona, halusi hän ulos maan päälle, mutta päästyään ulos ikävöi hän jälleen hänen luoksensa. Minun ajatusmaailmani on semmoinen Venus-vuori; minä ikävöin ja haluan ulos, mutta en lähde, sillä tiedän varmaan, että kohta sinne taas palaisin."
"Haaveilija! Liiallista aattelua! Minä tiedän, että teissä kaiken tuon ohella kuitenkin on lämpöä ja rakkautta, jonka täytyy päästä ilmoille. Minä sen olen tuntenut," jatkoi dosentti hellällä äänellä, "minä tunsin sen kerran … eräänä iltana … mikä se teidät silloin ihan äkisti sai värisemään?"
"Mikäkö?" sanoi neiti vihdoin, venyttäen joka sanaa. "Niin, se on minun salaisuuteni. Mutta … minä ilmasen sen teille nyt, jäähyväisiksi, entisien aikojen muistoksi. Te ette rakastaneet minua kylliksi. Minun laiseni naisen pitää saada ääretön rakkaus, niin suuri, että se on yhtä vahva kuin hänen epäilynsä, yhtä palava kuin hänen levottomuutensa, yhtä voimakas kuin hänen ajatuksensa, yhtä syvä kuin hänen ikävöimisensä, yhtä kaunis kuin hänen kauneimmat unelmansa. Mutta semmoista rakkautta ei ole maan päällä. Siksipä olkoonkin sinään, kuin nyt on."
Pitkä äänettömyys alkoi, joka ikäänkuin vapisi pidätettyjen tunteiden painosta. Molemmat he tunsivat saapuneensa rajalle, jonka ylitse heillä ei ollut oikeus astua. Dosentti oli hyvin liikutettu, hän pyyhki moneen kertaan kädellään otsaansa ja huokaili syvään.
Neiti astui pöydän luo ja selaili välinpitämättömästi jotakin kirjaa.
Kun hän kääntyi takaisin, oli hänen muotonsa ihan levollinen ja kylmä.
Hän kysyi jotakin vähäpätöistä uudesta kirjallisuudesta ihan muuttuneelta äänellä.
Dosentti säpsähti ja myönsi, tietämättä oikeastaan, mistä puhekaan oli.
Sitte alkoivat he kirjallisuudesta keskustelun, jota kesti, kunnes dosentti tuntikauden kuluttua sanoi hänelle jäähyväiset.
Mutta hän ei jatkanut noita pieniä yksityisiä vierailuja, eikä neitikään häntä koskaan pyytänyt tulemaan.