III.
Joku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun hänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet, vaan arvelivat: "Taitaisipa tuo käydä päisin."
Mutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden vuoksi… Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään…
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä," sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan luottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit. Mutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo … eivät he sinun ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan," niin päätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta…" hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat epäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa."
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun oli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä, ainakin toistaseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.
"Huono jo olikin se sun tupasi," sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli," myönsi Matti, "mutta olisihan siinä nyt vielä mennyt."
"No parempi on nyt, kun saat uuden," jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin … jos saan uuden."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä kirves-varteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt…" Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään köyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole mistään tuloja."
Pekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei ruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat, kun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä."
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä niissäkin joutilaina."
"Joutilaina," matki Pekkolainen, "ovat vaan niin komeiksi paisuneet tähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla."
"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta työtä sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä antaa."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja, kun ette anna työtä."
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekiöitä."
"Älä nyt kovin…"
"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä ole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat paremmin kuin talolliset … kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti pois kiukuissaan.
"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää…!" ilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi. Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi kovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle … muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme…" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän tarpeesta… "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei tultu… Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään…"
"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä," virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin ääreen.
"No ei niitä paljoa…"
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden."
Mattikin hymähti hiukan.
"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa," hän sanoi.
"Sen tietääkin," sanoi toinen nauraen, "Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja," huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos … arveli ehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi etteivät muutkaan tuo."
Kumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinki.
Tuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää…"