IV.
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon ränstyneen pihatuvan asunnoksi.
Elämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä varoilla.
Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai kuukauden päästä palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin," sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42 markkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä ollut sitte häittensä.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa," tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa," sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Juotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime talvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan," sanoi Matti kun ryyni puuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän saada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille … ja sittenhän sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen oli tilaisuutta.