Syvistä riveistä / Kansankirjailijaimme novellikokoelma

by Various

PELASTETTU.

Kirjoittanut P. Päivärinta.

Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.

Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka: "mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun selityksiäsi."

Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen ajalla oli hän jo vanha mies.

Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.

Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee seuraavasta:

Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä. Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.

Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi, ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki, jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa syliinsä.

Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella. Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.

Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei hänen ilollansa ollut rajoja.

Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi, sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.

Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.

Kaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli ja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla lievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin kahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän monipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku Helmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei vuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se enemmiten myöhäiseen yöhön.

Vaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän ollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi häntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli kuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut keksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin ennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa rakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä. Kapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden poistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui hän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus haihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa, mutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.

Tuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin asiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen, hoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus oli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa, auttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä, vaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä äidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös elämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa kuin että: "hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole minulla sinulle uskottavaa."

Kapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa sortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän ei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä ottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään ystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut kapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän älysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli puheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa, huomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa. Silloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä pikku Helmi käsivarrella.

"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin ikävöitsee sinua", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.

Lapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten parhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä kuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti tyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti viihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä sillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.—Vihdoin viihtyi pikku Helmi.

"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun lempeni ja huolenpitoni", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi itsensä suoraksi.

Tästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi kasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti sekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän hankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi hän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana taakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi entistänsä.

Kapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti koko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen parastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle elämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa säilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen, soperruksen ja hyväilemisen ajalla.

Kun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa mielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän ottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille matkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni tuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä iloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa, oli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä sanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään, mutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa edistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta tullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on tuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa ne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden lapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa kapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.

Tällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella ikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli kaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit koettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä huolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi matkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia. Tämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät tulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa, ajatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa. Tämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen siaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina. Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin, juoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä, painaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta sallimus oli toisin määrännyt.

Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä suurilla kirkkailla silmillänsä.

"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.
Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.

"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä irti.

"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli kotiin", sanoi isä.

"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin horrostilaan.

Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.

"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.

"On … kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä; kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.

Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.

"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri oli huoneesen astunut.

"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on
Herran kädessä", sanoi lääkäri.

Sitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen hengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään, pudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.

"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?" kysyi kapteeni.

"En mitään nykyään", vastasi lääkäri lyhyesti.

Sitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.

Vaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät ne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan päivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet jättänyt.

Kyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin. Hän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui hänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään ketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän olisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana muistelmanaan.

Ihme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa kuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa, vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä saavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja eroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt kaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään jo ennestäänkin synkkää elämää.

Kapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet juuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta nykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että hän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien kannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos hän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen vaimonsa ja lapsensa.

Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.

Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää. Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.

Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi. Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja itselleen.

Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta, kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.

Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä. Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä ja he ottivat häneltä laivan pois.

Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.

Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli asiat miten oli.

Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot, kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut selvää päivää vuosikausiin.

Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin, niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti helti rahat ja kapteeni sanoi usein:

"No, no! Älähän nyt tuossa … tuossa on, ja nyt taas olen sitä köyhempi."

Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä kuin ensiaikoina.

Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista, mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen, jos kohtakin ristin-alainen leipä.

Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään koskaan siihen käpyyn.

Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.—Pöydällä oli paksut kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.

Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.

Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta, niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.

Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa, huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.

"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!——Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville kuulemaan kapteenin määräyksiä.

"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen nähtyänsä.

Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:

"Se on asia, joka ei koske sinuun."

Usein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien nauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka muulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän joskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan kasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei hänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen kuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet pois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai laputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.

Tämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä. Siellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa seurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän kaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa. Toisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän verkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.

"Öyh—oh—huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet levälleen!—Tiedättekö te että myrsky tulee?——Kuuletteko te siellä?… öyh!" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.

Semmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on auttamaton ja mennyt mies.

* * * * *

Kapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski. Lenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa perustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä elämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä mies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin alkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat tyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä, keskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin rauhaisalta ja toivovalta.

Sananlasku sanoo: "Ihminen aikoo, Jumala säätää" ja niinpä kävi tässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä vuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua haettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja tuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää tuonen tuville.

Tämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin heikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa, mutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut sallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän oppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät. Vaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän kuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja parani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan hiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.

Ensimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain selvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja kun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin tarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.

Vaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän vuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat, pienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi ruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja lastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.

Vähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse seisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen niitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä ei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka väliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti pientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti hoiti lapsensa.

Tämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen talossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni palasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat vuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän voinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa vuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä tuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan asui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi sitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia tekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.

Kuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin huoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin vieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului kapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä suurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät he kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin yökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski hankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä vaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä varoillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin hyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa, jonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja hiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat oloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.

Leski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka hänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa hyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä, eikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä olikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne näyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt likapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita monenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta huoneille.

Lesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti hengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti hän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin lapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää. Ja kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin, aina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin käsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.

Leski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen taipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä, vaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.

Aina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli seitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi hänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä äiti usein luki sitä lastensa kanssa.

Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:

"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu … tuolla, tuolla meidän makuukamarin sivulla?"

"Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti.

"Joko hän on kauvankin siinä asunut?"

"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu kotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan."

"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?"

"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua."

"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?"

"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen nimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä kulkemisiaan."

"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?"

"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree."

"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan sinä kuitenkin yöllä", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.

"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.

"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä", sanoi Helmi sitten luottavasti.

"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.

"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.

"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.

"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea yksin surra, eikö niin, äiti?"

"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti, koettaen salata kapteenin todellista laitaa.

"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan pikku Helmi.

"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.—Setä Aaltonen ei suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan auttaa", sanoi äiti.

Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:

"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"

"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.

"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti? Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi luottavasti äitiinsä.

"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä
Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.

* * * * *

Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"

Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois. Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon messinkistä kamppia.

Samassa ehti äiti perille.

"Mitä, herrantähden, sinä täällä…? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.

Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei hän häntä veisi pois.

"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen tykönä … minä tahdon katsoa setä Aaltosta … päästä, äiti, minut sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.

Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa, istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin jonkunlaisessa hädässä.

Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni aamupuvussaan ovelle.

"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.

"Antakaa anteeksi, herra kapteeni … tuo lapsi on semmoinen, semmoinen—että—että…" yritti äiti hätäyksissään puhumaan.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.

"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.

Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa, pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta; näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.

"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä

"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.

"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.

"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.

Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja kapteeni veti oven kiinni.

Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä. Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä, ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.——

"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi
Helmi heti huoneesen tultuansa.

Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.

"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.

"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa, sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.

"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö", sanoi Helmi kummastellen.

"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"

"Juuri hänen."

"Lenkisen lesken?"

"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa. Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä monta vuotta," sanoi tyttö.

"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.

"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa hökkelissä", selitti Helmi.

"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.

"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki; käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.

"Enpä tiedä."

"No miks'et tiedä?—Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.

"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi tyttö.

Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."

"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui ajatuksiinsa.

Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.

"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.

"Häh—mitä…? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni havahtuen.

"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."

"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella äänellä.

Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen vaikutuksen.

"Minkälaista murhetta sinulla on?"

"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.

"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."

"Miksikä niin?"

"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."

"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"

"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."

"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"

"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."

"Sanopas!"

"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja sinä olet herra kapteeni Aaltonen."

"Kuka sinulle näitä on sanonut?

"Kukas muu kuin äiti."

"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"

"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi yölläkin huutelet."

Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin aikaan häirinnyt hänen mietteitään.

"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi totisena kappaleen ajan päästä.

"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän hänet sitä tekemästä."

"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon…" esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin puoleen.

"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin kapteenista.

"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.

"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."

"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun", sanoi kapteeni puoli tosissaan.

"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta. Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.

Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla, vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.

"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen
Helmin eteen.

Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.

"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.—Eikös nyt ole jo vähän parempi?" sanoi Helmi päätään kohottaen.

Kapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta kymmenkuntaan vuoteen.

"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia. Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.

"Ihi—ihi! Vielä, vielä… Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä kapteenille tarkastuksensa jälkeen.

"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.

"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa——Niin ja kuule, setä! Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.

"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.

Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.

Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa, johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin keinutuoliin.

"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli saanut korkin auki.

"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota ankaraa tarkastelijaansa.

"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi melkein rukoilevasti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon hänelle.

Helmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse, nähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa pullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää, rupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.

"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on", sanoi Helmi, puistaen pikku nyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi silmiin.

"Mitä, sanopas."

"Viinaa."

"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?"

"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa … niin, niin pahaa että…

"Kuinka pahaa?"

"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea … olin tukehtua."

"Kuka sinulle viinaa antoi?"

"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin pahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on myrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti."

Kapteeni kävi totiseksi.

"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti kapteenia silmiin.

"Noo——enhän minä…"

"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha … minä tiedän kuitenkin, että sinä ryyppäät", sanoi Helmi varmuudella.

"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?" kysyi kapteeni.

"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin", vakuutti Helmi.

"No mistä vainen?"

"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla tuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki tyhjäksi juonut", sanoi Helmi tuomitsevasti.

"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut", sanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.

"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?" pyyteli Helmi.

"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en enään tahdo", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.

"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti. Minä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä saa siihen koskea", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.

"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja sitten levähdämme ja sitten … tuota, tuota——niin ja viinaa et saa— lähdethän, setä?" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja ja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä ajalla.

Kapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa vaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä pullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään anna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista kertaa häneltä tahtonut.

Kun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille, vetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa. Hitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein, köntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä, joka häntä kädestä veti ovea kohden.

"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin…! Sinä olet oikein hyvä setä", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita laskeutuivat alas.

Näin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.

Helmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen laittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän ollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään, lähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän pihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan heidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran vuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja puettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.

"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.

"Antakaa anteeksi", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien samassa kauheaa häpeän tunnetta.

"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä annettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin. Olkaa hyvä ja käykää huoneesen", koki rouva puhella.

Sitten menivät he kolmikannassa huoneesen.

Huoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui sohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin kaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa, lämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki olikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus vallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit rehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua huoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä, puhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin hänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että se niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen keskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat saaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä kaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä kysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.

Herra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi tuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.

Kun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä seurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon yksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien ruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin hänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos koskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta mistäpä otti.

Pieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli, kuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin tekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki ruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi, eikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti. Aterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä olevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta söi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui tekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika oli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään väkeviä useampia aika pamauksia.

Aterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se yksinkertainen ateria päättyi.

"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen näköinen", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.

"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on … antakaa anteeksi, herra kapteeni—se ei ole minun tahtoni", hätäili rouva.

"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla", sanoi kapteeni.

"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on lukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?" kysyi Helmi.

"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot", sanoi kapteeni lyhyesti ja alakuloisesti.

"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme täällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun huonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas nukkunut viime yönä ensinkään", liritteli Helmi, silitellen kapteenin harmaita hivuksia.

Kapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä nukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka vähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät raskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti unen valtaan.

Rouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he kyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina oli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut kyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin tehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi sydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt parantuvan.

Vaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he kuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen, sillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.

Rivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu liika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä huoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika ja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut harjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet kannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin tuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia valkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin paljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut ja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi, että ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin asettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti rouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne sievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat Helmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti äidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.

Kun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.

Helmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.

"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla rauhassa——tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään tyttöä käsipuolesta pois.

"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi surumielisesti.

"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi minulle, vaan suureksi huviksi.—Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla", sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.

"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan, sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.

"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi nauruun.

"Onkos sinulla virsikirjaa?"

"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni punastellen ja häveten.

"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.

"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.

Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:

"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."

"Hädässän' huudan Herraa
Kaikesta sydämest',
Ah, auta tällä kerrall',
Jesu armollisest'",

alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi vastannut hänenkin tuntoonsa.

Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten sepitetty.

"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?—Onhan sinullakin murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.

Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.

"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan, silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua huutaneet", puheli pikku Helmi.

Kapteeni oli yhä vaiti.

"Onko setä koskaan rukoillut?—etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja kummaili Helmi.

"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.

"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas loppuvat", kehoitti Helmi.

Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.

"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä sääliksi kapteenin alakuloisuus.

"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.

Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen, talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.

Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.

Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin. Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa. Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin, kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi kapteenin oma sisällinen ääni.

"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.

Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa, tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:

"Eikös nyt ole vähän parempi?"

"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.—Sinä kaiken tämän olet tehnyt", sanoi kapteeni.

"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt", sanoi Helmi.

"Minä ymmärrän sinua, lapseni", sanoi vaan kapteeni.

"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä tarvitset lepoa", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi ja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.

Kapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta tuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin kummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen eteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa valokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli niin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä onnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja lapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja kolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen näkö——. Hyi!

Kaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman virren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla se lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat ja kysymykset: "Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?—Onko setä koskaan rukoillut?—Onhan sinullakin murheita ja tuskia." Niin, niin on minulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa … enkä—enkä rukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja tuo lapsi—hän on enkeli.—Mikä luottamus ja toivo kuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.—Ah jospa löytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.

Tämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin sielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan tullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.

Tiina totteli kuten ennenkin.

"Mitä nyt herra kapteeni?" kysyi Tiina tultuaan.

"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta", sanoi kapteeni melkein rukoilevasti.

"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.

"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta—; vasta en minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.

"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."

"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo lähdin", viittasi kapteeni.

"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina viekkaasti.

"Helmi—Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.

Tiina lähti.

Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan himonsa.

Vasta aamulla vaipui hän uneen.

Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi—niinkuin hän luuli—oli vienyt pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.

Se levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön aikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli ennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa kuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin tuommoista—mitä hän lieneekään—jota kapteeni ei ollut koskaan ennen tuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.—"Oih kuitenkin!"

"Mitä nyt, kahviako?"

"Niin ja minä vähän puhuisin."

"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.

Pian palasi Tiina kahvin kanssa.

"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi
Tiina tullessaan.

"Olen, Tiina… Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani virsikirjaa?"

"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina kummastuksissaan.

"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen löytäisit", sanoi kapteeni.

Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä, havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon. "Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa kanssa alas.—Hän oli löytänyt etsittävänsä.

Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli oppinut arvoa antamaan.

Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.

"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.

"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan kapteenille.

Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.—Mikä verraton aarre, josta ei hän ollut ennen mitään pitänyt.

"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.

"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi, mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut … luulen kuitenkin osaavani—mitä sitten?" sanoi Tiina.

"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan
Tiinalle.

Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei vaan löytynyt.

"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein kyllästyneenä.

"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?" kysyi Tiina ihmeissään.

"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun tähden.

"Annas kun minä haen sen", jatkoi hän sitten.

Tiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni etsittävän virren.

"Lue nyt tuo", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen sormellansa tarkoitettua virttä.

"Hädässän' huutaa Herra", alkoi Tiina tohtuneena.

"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin", keskeytti kapteeni.

Tiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja pienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi. Tuota tovin tehtyänsä sanoi hän: "Niin tässä seisoo ja niin minunkin kirjassani on."

"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi, annasta kun minä koetan", sanoi kapteeni.

Vastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.

Kapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää humisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut tolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.

"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä pikku Helmin tänne?" sanoi kapteeni.

Luottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.

Kauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.

"Onko nyt vähän parempi, setä?" kysyi Helmi hymyillen huoneesen tultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.

"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton; semmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.—Lue vielä se virsi, jonka illalla luit", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.

"Aivan mielelläni, setä", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä, istui tuolille ja alkoi lukea.

Kapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli Tiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän olisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui kultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.

Kun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan mitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.

"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun on paha?" kysyi Helmi.

"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi", sanoi kapteeni.

"Rukoile nyt", kehoitti Helmi.

"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha", sanoi kapteeni tunnustavaisesti.

"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja tuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän virren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa värsyssä sanotaan".

Helmi luki toisen värsyn toistamiseen.

"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan sille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan", selitteli Helmi lapsellisessa viattomuudessaan.

"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu", sanoi kapteeni.

"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan pitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa", vakuutti Helmi.

"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha", väitteli kapteeni epäilevästi.

"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja vapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen, että tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä tiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi ryyppy … yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.—Armahda nyt murheellista ja sairasta setää", pyyteli kapteeni sitten.

"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi saattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö huomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on nähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi sedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että setä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin tahdot", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.

Kuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi. Pitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt kuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis kaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin heikontunut ruumis kestänyt.

Lenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä laatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta yhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.

Helmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa ja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä kova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa. Suurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja totuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin hartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja turvansa.

Vaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi omaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella hartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän kyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä muualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä ja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin sielussa.

"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen osannut pitää missään arvossa", huudahti kapteeni eräänä kertana, puristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen silmistänsä.

Pari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli hän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra. Kyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa vielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti pyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja tunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän olisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.

"Tuo lapsi minut pelasti", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.

"Jumala sen on tehnyt", sanoi leski eräänä kertana.

"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta Hän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa perikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta ilmituomaa totuutta en voinut vastustaa", vakuutti kapteeni vakavasti.

Kapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja yhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka rakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät kirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.

Lesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi, vaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina, typerinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille ihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää kummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni; mies mieheltä kulki kuiske: "Aaltonen on aivan selvä ja on tullut kirkkoon!"

Kapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi leskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen kanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien välinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat huoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli, ei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä ja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.

Kun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille mielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.

"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?" sai Tiina itkunsa seasta sanoneeksi.

"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut saattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos vaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun minustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni niin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.—Ei niin, Tiina: eläkäämme edelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina", lohdutteli kapteeni.

Tämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli iloiseksi kuin käki.

Kapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut kuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois huuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä, nimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut ja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni perhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja kunnioittaa kapteenia.

Helmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta. Hän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia ruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne olivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua huoneesen.

Yhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.

"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?" kysyi Helmi eräänä kertana.

"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä", sanoi kapteeni.

"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa", sanoi Helmi ja katsoi veitikkamaisesti kapteenia silmiin.

"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni", sanoi kapteeni ja sulki lapsen syliinsä.

"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot", sanoi Helmi, samassa silitellen kapteenin poskia.

"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan avulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti", sanoi kapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi … ilman aikojaanhan minä vaan narrasin——Älä nyt ole pahoillasi, setä… Ei Helmi ole paha sedälle", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet kapteenin silmissä.

Helmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden. Kesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla ja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he lumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä pihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä ja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin lapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi kapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi hän aivan kuin lapsi——niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi sekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.

* * * * *

Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.

Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.

Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja tuskan hiki juoksi päältä.

"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.

"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.

Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan, kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.

Sairas vähän rauhottui.

"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.

"Jumala varjelkoon."

"Minä osaan jo rukoilla, Helmi … olen jo aikaa sitten rukoillut."

"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä."

"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä … olen jo vanha mies … kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että Jumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi", jatkoi sairas.

"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset", koki Helmi sanoa.

"Sinä ohjasit minut elämän tielle", sanoi kapteeni.

"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä", sanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.

"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni", väitti sairas luottavasti.

Helmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.

"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne, jota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi kiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria varoja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä olet paljon vaivaa minusta nähnyt?" puheli kapteeni.

"Mitäs Jumalan tähden… Ei mitään, ei mitään.—Mitä vaivaa me olisimme teistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut niin paljon parempi ja väljempi… Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän, jos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran maksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on pahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos siihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi", pyyteli Helmi.

"Sitä odotetaan", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.

"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut", sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.

Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.
Tämä tuli nyt.

"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.

Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.

Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.

Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.

"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.—Hän oli kuollut.

Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa, eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin kuolinkamarin ja lähtivät pois.

Kun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa tuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät niinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän ystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun jotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin lesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän on pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan ollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan asuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento, ainakin joutuu hunnikolle.

Niin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi tullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.

Pian levisi tieto kapteenin kuolemasta. Tämähän ei ole mitään kummallista, mutta outoa oli se, että samassa levisi myös tieto, ettei kapteeni antanut leskelle muuta kuin odotus-aikaa loppusummalle viimeisestä huonetten vuokrasta, vaikka leski oli häntä niin kauvan hoitanut ja sanomattoman paljon vaivaa nähnyt. Tämän tähden pitivät he kapteenia peräti kiittämättömänä ihmisenä ja pitivät hänen jumalisuuttansa joutavana ulkokullaisuutena. Tiina oli tuon asian kuihkaissut eräälle ystävälleen ja siitä se oli levinnyt ympäri kaupunkia.

Tavallisien hautaus-menojen jälkeen tuli pesän selvitys. Toimitukseen saapui eräs vainajan ystävä, vainajan sinetillä lukittu kirja kädessä. Toimitusmies mursi sinetin. Se sisälsi vainajalta neljä vuotta sitten tehdyn testamentin. Siinä määrättiin, että koko hänen talonsa, kiluineen kaluineen, niinkuin se seisoo, lankeaa hänen kuoltuaan— Lenkisen leskelle ja hänen tyttärelleen Almalle, kuitenkin sillä ehdolla, että Tiina saa siinä suojaa kuolinpäiväänsä asti. Valmiit rahat ja kaikki saamiset määrättiin Helmille, mutta niiden koroista oli Tiinalle maksettava vuotuinen runsas eläke.

Suuriksi kävivät toimitusmiesten ja vainajan kaukaisten perillisten silmät, jotka suuren perinnön toivossa olivat paikalle saapuneet. He olivat juoppoja ja viettivät irstasta elämää; testamentin tekijä oli heitä nimen-omaan maininnut ja sanonut sen vuoksi tekevänsä heidät perinnöttömäksi. Suuriksi kävivät testamentin saajainkin silmät, sillä mitään semmoista eivät he voineet aavistaakaan, sitä vähemmin toivoa. Heille ei ollut sanaa suuhun tulevaa, niin tyhmistyivät he tuon uutisen kuultuansa. Kauvan siunasivat he vainajan muistoa ja kapteenin haudalta ei puuttunut kesäisinä aikoina tuoreita kukkasia eikä seppeleitä, sillä Helmi piti niistä erinomaista huolta.