PERUKKALAISET.
Kirjoitti Jakke Honka.
Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä. Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.
Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta, joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.
Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia, mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat heidän keskensä.
Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä, hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin, kun pirtti tyhjäksi tuli.
Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat, kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä, jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä, vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.
Niinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella olevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä hankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka Perukalla.
Patalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan kansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan kiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi jotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja ennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä hän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut loppuakaan tulla.
Niinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa viuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä pelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella pelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä tietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän päästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi "tämmissään".—Ei se vielä ollut… Altti oli liijan alhaalla … sitä piti vääntää … mutta pikkuisen, ettei liijaksi menisi.
Jo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin tahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja riensivät tanssimaan—mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin kerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. "Malttakaashan kun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin," sanoi hän ja alkoi kaivella taskujansa.
"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan," muistutti Tuomas, erään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.
"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin," kiirehtivät muutkin
"Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.—Tällätkäähän vaan viulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet," sanoi muuan pojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.
Pekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan taskujaan, viulu toisessa kädessä.
"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä mistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se kumminkin… Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule pelistä mitään," puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan, johon oli matkaa noin parin virstan arvo.
"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan, siellähän menee koko ilta," huusi Tuomas Pekan jälkeen.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee," sanoi Pekka ja pysähtyi.
"Miksei auta.—Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin asemesta," ehdoitti Tuomas.
"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen," myönteli Pekka.
"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan—ja toimeen nyt," sanoi
Tuomas kiirehtien.
"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien osto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan," sanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.
"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta juokse pian," sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta toista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.
Pian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän paahtamaa pihkaa—vetelää kuin velliä—jota hän kiireelle siveli rokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla kosketteli. "Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä", virkkoi Pekka sen huomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli tehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli sormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin säveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin osasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet, siirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka hänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää vasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta, täytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas hiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.
Kaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja hikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä valssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen itseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko kukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän silmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket pullollansa.
"Pankaapa Pekka polkkaa", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton valssin paljous alkoi jo kyllästyttää.
"Ei kun sotiisia", tahtoi toinen.
"Kaloppia", sanoi kolmas.
"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan tulikin.
"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.
"Pankaa sotiisia, Pekka!"
Ei vastausta.
"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä olkapäästä.
"No, no… Vai sotiisia sitä nyt… Kyllä, kyllä…" soperteli Pekka, lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.
Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut pahantuulen lapsia.
Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa, jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.
Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.
"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella", kysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta tulija näkyi.
"En häntä oikein tänne asti tunne", sanoi Tuomas ja koetti katsella tulijaa.
"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin sinunkin siihen", huudahti Rimalan Erkki.
"Sepähän näkyy olevan", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan, jotka vielä olivat hiestä märkänä.
Hikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki talosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun varsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä vanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että herättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten pito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä suvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin mokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan, pyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun varsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana useammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän piti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein pitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle nimenkin: "Rikas Pekka", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta mitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,—sitähän he juuri halusivatkin.
Kun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan pojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.
"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.—Eikö se jo ala loppua?" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.
"Onhan tuota vielä ollut", vastasi Hikliini surkeasti.
"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä", sanoi Tuomas koetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.
"Mitä?" kivahti Hikliini.
"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy teiltä kaupantavarat olevan.
"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?" kysyi Hikliini Pekalta.
"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä tavarat", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka kerkesi mitään vastata.
"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää … eikai se ole niitä lukenut … ja samakai se hänelle on", soperteli Hikliini. "Ostatko sinä sen piipun varren vai mitä?" kysyi hän sitten eräältä pojalta, joka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.
"Enpä häntä tiedä … niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on tuossa."
"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi." Hikliini puhalteli varteen. "Koetapas itsekin … niin … vallan hyvä varsi!"
Hikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen, jonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.
"Ja on minulla täällä parempiakin varsia … odotappa, kun näytän sinulle toisia", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa, mutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.
"Mitä… Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa…?—Sanokaa joutuin—! koirat—! lurjukset…!" sähysi hän vihan vimmassa.
Kukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan poikajoukosta.
"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt… Sinä olet aina olevinasi muita viisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!—Laitatko joutuin sen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa."
"Mikä minun pitäisi laittaa?"
"Mikä? Vieläkö sinä kysyt… Se kori."
"Mikä kori?"
"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse!
Sinä sen olet kumminkin vienyt,—sinä heittiö!"
"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa minua varkaaksi", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.
"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin", sanoivat pojat.
"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta näistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä", kimitti Tuomas.
"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.— Anna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee", kehoittivat pojat Tuomasta.
"Tosiaankin!" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen hänelle muka manuu-rahan.
Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään seisoi vähän taampana poikajoukosta.
"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä", täytti Eero toimituksensa.
Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun. Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut, otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet—ja vielä sitten lain eteen vaivasivat!
"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Ja minä sen piipun varren… Kuuletteko!"
"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti
Kumpulan Eerokin.
No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus … sehän se häntä kehoitti.
"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun … tuota … muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin … tuota … niin eiköhän se sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.
"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa", vastusteli Tuomas.
"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän olisinkin… Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"
"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.
"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin … että tuota … kun se kori katosi … että sinä sen olet vienyt … vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran … ja sovitaan nyt, eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.
"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi—vaan sovinnoita teidän kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.
"Ole nyt!… Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita…"
"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."
"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin sopia … ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.
"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin köyhyydelle.
"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki, eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."
"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia", jatkoi vaan Tuomas.
"Minullako? Kuka sen on sanonut?"
"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt."
"Ne valehtelevat, lurjukset!"
"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat."
"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja koettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja."
"Mistäpä ne olisivat teille vihassa."
"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa tehnyt, vaan vihassa ne ovat… Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman sovinnoittakin!"
"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan muuten en", sanoi Tuomas.
"Ole nyt … tuommoiselleko joukolle!"
"Aivan jok'ikiselle."
"Eihän minulla taida näitä piisatakaan", sanoi Hikliini, lueskeli sikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä hyvinkin paljon.
"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi", sanoi munan pojista.
Kaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan, kuten monasti muulloin.
Niin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä muukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei hän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.
Katketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat hyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.
"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän tanssiakin," sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.
"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa," säesti Rimalan
Erkkikin.
Pekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen sitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan viritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.
Kun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän isäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin, jotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät heitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he kyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan Pekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat aivan hänen selkänsä takana.
"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte
Jumalan asettaman lepopäivän?" kiljasi Syrjälän isäntä.
Kukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat tytötkin peloissansa.
"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan juhlapäivänä!" karjasi hän toistamiseen.
Pekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi pelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta punoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.
"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit pyhittää lepopäivän," jatkoi isäntä.
"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala," huokasi toinen.
Pekka ei vastannut mitään.
"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa se, ja painakaa jokainen kotianne, taikka…" kuului Syrjälän isännän jyrisevä ääni.
Kaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän iloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä iltana lähteä tukkijoelle.
* * * * *
Syksy oli tullut.
Koko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet tukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he laittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet kellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös olivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu punaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa sitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa kantaumaan.
Heikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun tukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja iltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät viitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.
Pirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki opetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu oli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli jälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut. Aivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan johtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta hakemaan.
"Tuomas, nouse ylös… Kuuletko," Erkki pudisteli häntä jalasta.
"No, no … älähän nyt…" soperteli Tuomas, ravauttamatta silmiäänkään.
"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes yksi mylly."
"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi."
"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?"
"Missä menneen yöllisessä?"
"Siellä Ketolassa."
"Enhän minä ole siellä ollutkaan."
"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?" väitti vaan Erkki.
"Ole tuossa joutavoimatta," sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni silmänurkissa.
"Pannaan nyt se mylly… Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla myllyksi… Tuossa," ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.
"Sinähän se jäit," väitti Tuomas.
"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn."
"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä," ja Tuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. "Pata valttia," lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.
"Silläpä minulla onkin kaikki pataa," sanoi Erkki, silmätessään korttejansa.
"Kunhan olisi puoletkaan," virkkoi Tuomas ja löi.
Olkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies jolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi toinen kiusottelemaan, että "käytä minunkin pussini."
Tuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle, sitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.
"Arvaasta, kuka nyt tulee?" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos ja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.
"Vissiin tämän talon isäntä."
"Ei ole isäntä."
"Kuka sitten?"
"Hikliini."
"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi."
"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä."
"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani täällä pöydän takana," sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.
"Kyllä kyllä… Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa", kiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.
"Hyvää päivää!" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui penkille.
"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?"
"Eipä heitä niin kerrottavia", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan kaivella piippunysäänsä.
"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan," kysyi
Erkki, kun olivat olleet tovin ääneti.
"Kävinhän siellä… Kuka sitä sanoi?"
"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua."
"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei tarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi kaupunkiakin katsomassa".
"No mitä siellä näkyi?"
"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista… Mikäpä ne kaikki enään muistaneekan."
"Näitkö rautatienkin?" kyseli Erkki.
"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin … vai miksi heitä kutsuttanee … näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi niissä pysynyt."
"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet," epäili Erkki.
"No niin kiivaasti ne menivät … saat uskoa. Minä tuskin kerkesin piippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä… Mutta nukkuuko se tuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata."
"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin tuo Ketolan musta?" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.
"Eihän se hevosen mallinen ollut … semmoiset nelirattaiset vaunut vaan…"
"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?"
"Ei, ei ne semmoiset olleet."
"Minkälaiset sitten?"
"Semmoiset … en minä heitä nyt osaa selittää… Mutta herätäpä tuota
Tuomasta … minulla olisi vähän kiireenlainen."
"No mihin se nyt niin kiire on… Eikö siellä muuta näkynyt?"
"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt," sanoi Hikliini vähän tuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.
Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä pakkausi naurattamaan.
"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet laskettava ne kasvut … ne jotka mennäkin vuonna… Muistatkai sinä sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.
"Muistanhan minä tuon."
"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella kasvulla" muistutteli Hikliini.
"Niinhän se taisi olla … vaan tottahan tupakin saanee panna … eikai sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia piippuunsa.
"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."
"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"
"No eihän tuota niin … joutaneenhan tuota nyt sen verran … kunhan sitten heti … minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin Rimalassa?"
"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.
Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla paljon ollut.—Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.
"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli noussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.
"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta tekemään tulevat, kuuden koron jälkeen… Se tuli jo eilen täyteen viimeinen vuosi", selitti Hikliini.
"Mutta osaankohan minä", epäili Tuomas.
"Miks'et sinä osaa… Laskithan sinä ne mennäkin vuonna."
"No niin, jospa minä osaan… Paljoko se olikaan se pääsumma?"
"Kaksisataa ja viisikolmatta."
Tuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.
"No nyt se on valmis", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.
"Panithan sinä tämänkin päivän?"
"Enkä pannut."
"No mihinkä se joutuu?"
"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä."
"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.—Ne ovat muutenkin nuo korot niin helpot."
"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin säkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein suurin koronkiskurikaan", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.
Hikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja kohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.
Erkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin silloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi lattialle. "Mitä? Mitä sinä ilvehdit—junkkari?"
"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo teidän takkinne on", puolusteli Erkki.
"Vai niin, vai… Etkö sinä luullut minun näkevän?… Tuhat tulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas … mutta odota … tulehan vielä minulta velkaa tahtomaan … tulehan… Et saa vaikka paikalle kuolisit… Pannaanhan mieleen!" uhkaili Hikliini.
"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu", ilkkui Erkki.
"Et saakaan … et vaikka piru olisi", äyvästi Hikliini vielä mennessään oven ravosta.
Pojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat akkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän nyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja tuumailivat että: "leppyyköhän tuo koskaan."
* * * * *
Talvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei Perukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime talven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.
Talven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia, mutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään kahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se kuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä sulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta pianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren nurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei ollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki pudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat, tai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta sukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen hakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan kävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt kengät kinokseen.
Aamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas, vaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä Tuomastakin.
"Kuuletko sinä … nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa," tuumi hän ja pudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.
"Huomenna on Syrjälässä kinkerit… Alapas tavailla katkismustasi… Tuossa…" ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle pöytää.
"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko pitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut."
"Jottako sinä olet katsonut?"
"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta," puollusti
Tuomas.
"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret kun vanhatkin."
"Jokohan niin olisi."
"No niin se on … ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta lukea?"
"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea … sinä kun olet yhtä huono kuin minäkin."
"Minäkö? Parein minä sinua olen," väitti Erkki.
"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi."
"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi."
"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville lukijoille."
"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä lukea."
"Kyllä minä osaan … vaan mitäpä me siitä … pannaanhan yksi mylly … missä ne ovat ne kortit?"
"Täällä ne ovat … vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä pitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi rupeaisi."
"Mitä sinä joutavia … annahan tänne ne kortit," sanoi vain Tuomas.
Ei auttanut enään Erkin estelemiset vaan täytyi taipua… Kyllähän se väliin mieleen johtui, että olisihan niitä ulkolukuja pitänyt vähän muistella, vaan siihen se sitten unehtui, kun myllylle rupesi…
Tuomas olikin nyt hyvällä voiton tuulella ja kahdesti oli hän jo tehnyt
Erkistä myllyn, kun emäntä astui sisään.
"Eiköhän taasen olla kortilla. Luulisi tuohon läikytykseen jo kyllästyvänkin kun alinomaa lyödään—ja huomennahan ne ovat kinkeritkin, mitenkähän sen luvun kanssa on asiat?" puheli emäntä.
"Osaamme me sen verran kuin siellä tarvitaankin," sanoi Tuomas.
"Saisitte te heittää sen läikytyksen pois. Syrjälän isäntä oli aikonut sanoa provastille, että täällä joka päivä lyödään korttia," sanoi taas emäntä ja kokoili ruokia pöydältä pois.
"Eihän me pelata kuin myllyä," sanoivat pojat.
"Mitä sitten, yhtä kortin lyöntiä se on sekin," sanoi emäntä ja meni pois.
"Eiköhän kumminkin heitetä pois ja ruveta katselemaan miten sen katkismuksen laita on," kehoitti Erkki Tuomasta ja nakkasi kortit kädestään pois.
"Pannaanhan tämä peli loppuun."
"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee."
"Minkä se meille tekee … otahan pois ne kortit."
"Sinä näitkin ne jo kaikki."
"Enkä nähnyt … vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän lueskelemaankin."
"No samahan tuo lienee," myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä ja löi.
Lukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun peli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka kanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut luetuksi.
Aamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia sitten aikaisia.
Syrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni oli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen olivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella verhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja lukkaria varten.
Moniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä, tuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä aprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät "toiseen huoneesen." Sepä olikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä ikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain ihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet "hilskata." Jos joku pojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin puolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä jo toruivat ja sanoivat että "kun ei milloinkaan malteta olla ihmisiksi".
Aika melu alkoikin pirtistä kuulua, semmoinen jyryäminen, että piika
Tiinan täytyi kesken kiireensäkin juosta heitä asettamaan.
"Oletteko vähemmällä täällä. Kuka se on tuon toolinkin kaatanut…? Nostatko kauniisti pystyyn… Niin, ja olkaa nyt siivolla, eli jos minä käyn isännälle sanomassa, niin se on teille vihassa," kielteli hän kiivaasti poikia.
Pojat asettuivat vähän, vaan kun näkivät Tiinan navettaan menevän, alkoivat he pian jatkaa entistä menoansa. Parvettain alkoi väkeä kinkeritaloon tulvailla. Kaikki joutomiehet Perukalta olivat kokouneet yhteen joukkoon, jossa Tuomas ja Erkkikin näkyi olevan. Puhuttiin siinä ja kiisteltiin milloin mistäkin asiasta,—erittäinkin naima-asioista, joita Perukalla niinkuin muuallakin maailmassa tapahtui, vaikka vähän harvempaan. Heinolan Mikkoa ja Syrjälän Elliä oli viime pyhänä kuulutettu, sen tiesivät kaikki ja sitä he nyt aprikoivat, että kuka heistä häihin pääseepi. Varmaksi ei vielä kukaan heistä häihin pääsyänsä tiennyt, vaan toivossa sanoivat jotkut olevansa. Toiset sitävastoin, joilla ei toivoakaan ollut, lohduttelivat itseänsä sillä, että tarvitaanhan häissä kuokkavieraitakin. Näin keskusteltuaan joutuivat he kinkeritaloon ja menivät sisälle.
Vähän ajan kuluttua tuli Kumpulan Eerokin heidän joukkoonsa ja pian oli taas keskustelu poikain kesken ylimmillänsä.
"No milloin niitä häitä sinusta poika poloisesta saadaan?" kysyi
Kumpulan Eero Erkiltä.
"Ei kai ennen kuin morsiammen saan", vastasi Erkki.
"Eikö ne kaupat sitten vielä valmiit olekaan?"
"Mitkä kaupat?"
"Ne naimiskaupat … sinun ja Ketolan Annareetan välillä", selitti
Eero.
"Ole joutavia…"
"Ei se mitään joutavia ole … vaan mitä tuosta noin salaat, tosihan se kumminkin on."
"Eikö mitä" intti vain Erkki, vaikka silmänsä sanoivat vallan toista.
"Mutta tiedättekö, minkälaisia uutisia minä eilen kylässä käydessäni kuulin?" kysyi nyt Tuomas toisilta.
"Minkälaisia sitten?"
"Semmoisia, että Hikliini kuuluu puuhaavan naimaan", selitti Tuomas.
"Naimaan! Tuo vanha ukon kolla!" ihmestyivät kaikki.
"Aivan niin. Eilen kuuluu käyneen tahtomassa Hentilän Paakkaa puhemieheksensä."
"Kukas morsian sitten on?"
"Eipä kovin kaukainen.—Ketolan emäntä."
"Ketolan emäntä! Onko kummempata ennen kuultu", sanoi Eero kummissaan.
"Lieneekö tuossa kumminkaan perää", epäili Erkki.
"En tiedä, vaan niin puhutaan", sanoi vain Tuomas.
"Etpähän ole sitä minulle ennen sanonut."
"Enhän ole sitä itsekään tiennyt. Vasta eilen aamulla kun Hentilän mökillä kävin, sain sen kuulla, enkä sitten illalla muistanut siitä mitään puhua, kun oli siinä muita hommia", selitti Tuomas.
"Saat olla varuillasi, Erkki, minä luulen, ettei nuo huhut ole aivan perättömiä. Sitä paitsi ei ole mikään kumma, jos Hikliini on pahana veikkona sinun ja Annareetan välillä", sanoi Eero.
"Ei ole tarvis peljätä."
"Jottako on välinne niin lujat?"
"Eihän meillä mitään välejä ole."
"Äläpäs nyt ole niin tietämätönnä. Tuumat teillä kumminkin on sinnepäin olleet", sanoi Eero päättävästi, eikä Erkilläkään ollut enään mitään sitä vastaan sanomista.
Samassa ajoi pappi kartanolle lukkarin kanssa ja avoin päin riensi
Syrjälän isäntä heitä vastaanottamaan.
"Hyvää päivää!" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin pappi ja sitten lukkari.
Isäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten menivät he sisälle.
Pian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla kirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka korskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. "On se sentään potra poika tuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.—Tuskin lienee kuvernöörilläkään parempata rekiä—ja hevosta sitten! On ylpeä ja komea kuin riikinkukko!" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.
"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin saakeli", sanoi Erkki.
"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.—Semmoista rahaa ei juoksekaan joka miehen koni", kiitti Tuomas.
"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri", ihmetteli Vilho.
"Onhan se … mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut—ettekö ole sitä kuulleet?"
"En. Minkälaiset sitten?"
"Niin", alkoi Tuomas selittää, "niin, tämä orit on alkujaan Kujasen isännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen kun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa tätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin… Ankaran hyvä hevosmies se Kujanen … olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.—Mutta pian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta alkaneen,—siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot kilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että hätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui ja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja huomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:— viisi sataa—justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi."
"Ja pohjolainen sai oriin ilman."
"No ihan pennittä."
"Hullua miestä se Kujanen, mahtoi ajaa itse."
"Ei se olis sille itselleen kumminkaan juossut, se oli niin siihen kyllästynyt, että oikein oli päälle täyttänyt."
"Vai niin. Siltä pohjolaiseltako tämän provasti sitten osti?"
"Siltä juuri."
"Pitiköön paljonkin antaa?"
"Tuhat markkaa."
"No sillä lailla! Ilmankos rikastuvatkin sitten kaupoillaan, kun yksissä kaupoissa niin paljon voittavat", sanoi Vilho.
"Eihän sitä kaupalla rikastuta, vaan voitolla", lisäsi siihen Tuomas ja lähti astelemaan pirttiä kohden. Kaikki muutkin tekivät samoin.
Ihmisiä alkoi nyt tulvailla joka haaralta ja pian oli Syrjälän suuri pirtti niitä täpötäynnä. Itsekukin koki sijoitella itseänsä istumaan, mihin vain voi, mutta pian olivat istuimet täynnä, seisomaan täytyi viimeisten jäädä.
Pian tuli pappi ja lukkarikin pirttiin, kumpaisellakin kirjoja kainalot täynnä. He laskivat kirjat pöydälle ja toimitus alkoi. Ensin veisattiin virsi ja sitten pidettiin rukoukset, johon kaikki otti hartaudella osaa, niin ainakin näytti. Sen perästä alkoi lasten luku.
Tarpeetonta lienee minun ruveta kertomaan, miten se tapahtui, sillä jokainenhan toki lienee kinkereissä käynyt, sanonhan vain, että tarpeetonta oli Erkin ja Tuomaan pelko lukemisen suhteen, sillä lukea ei heidän tarvinnut. Viime vuotiset rippilapset vaan luetettiin, mutta kun Erkki ja Tuomas eivät kuuluneet heidän joukkoonsa, saivat he olla sillänsä.
Kun toimitus alkoi olla lopussa, kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli mitään muistuttamista seurakunnan siveellisyysasiain suhteen.
Syrjälän isäntä nousi nyt seisalleen, kohautti hartioitaan, yski ja taasen kohautteli. Nähtävästi oli hänellä jotain sanottavaa.
Erkki ja Tuomas vaalenivat ja tuskallisia liikkeitä alkoi ilmaantua muussakin kinkeriväessä.
"Minä tuota," alkoi Syrjälän isäntä, "minä, tuota, pyytäisin saada huomauttaa herra provastia että … että täällä lyödään korttia ja muutoinkin pidetään semmoista kristityille sopimatonta elämätä." Samalla katseli hän ympärilleen, luultavasti huomatakseen, mitä muut ihmiset hänen puheestaan pitivät.
"Voitteko myös nimittää minulle, kutka henkilöt olisivat tuohon paheeseen osallisia?" kysyi provasti maltillisesti.
"Kyllä—kyllä kai minä voin… Nuothan ne tukkipojat… Erkki ja Tuomas…" soperoitsi Syrjälän isäntä ja oli nähtävästi pahoissaan siitä, kun hänen puheensa ei käynytkään niin hyvin, kuin hän alussa oli luullut. Samalla kuin hän puheensa lopetti, viittasi hän kädellään poikia, jotka peloissaan seisoivat vähän taaempana muista.
Provasti kutsui nyt pojat eteensä ja alkoi heitä nuhdella sopimattomasta käytöksestään, jota nuhtelemista pojat alla päin kuuntelivat.
"Kylläpä se on surkeata," alotti provasti, "että tämmöisiä pimeyden töitä täytyy kuulla kristillisessä seurakunnassa tapahtuvan. Ettekö te vähääkään ajattele, kuinka kauheata ja rikoksellista sellainen työ on? vai luuletteko te, ettei se olekaan synti Jumalan edessä? Minä kyllä ymmärrän, että nuorison kaipaava henki vaatii jotain iloa, jotain huvitusta, mutta samalla myös surkeudella huomaan, että semmoiset ilot, semmoiset huvitukset, jotka korttipöydän ääressä saadaan, ovat kotoisin väärästä lähteestä. Parantakaa siis elämänne ennenkuin se myöhäistä on ja hakekaa huvituksenne jostain muualta, esim. kirjallisuudesta, sillä kirjallisuudessa, olipa se mistä nimestä ja laadusta hyvänsä, on aina jotain hyödyttäväistä, jotain opettavaista. Kirjallisuudesta, jota ei toki enään meidän aikanamme puutu, vuotaa nuorison sydämihin elävä henki ja herättää hänen itsetajuntansa, samalla myöskin opettaa, mitä hän on velkaa Jumalalle, yhteiskunnalle ja isänmaalle. Siispä varoitan teitä heittämään pois entisen paheellisen elämänne ja samalla kehoitan myös valitsemaan itsellenne toisenlaisen ajanvieton, nimittäin kirjojen lukemisen. Meidän seurakunnalla on lainasto, josta vähäistä maksua vastaan voipi saada lainaksi huvittavia kirjoja. Lainatkaa siis niitä ja lukekaa niitä, niin kyllä pian tulette huomaamaan, kuinka kerrassaan toisenlaista ajanviettoa tarjoo kirjallisuus kuin korttipöytä. Siihen Jumala suokoon teille voimia!" Niin puhui hengen mies.
Kaikki kuuntelivat hartaudella provastin sanoja ja useampi toki tunnusti hänen oikeassa olevan.
Sitten kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli vielä jotain muistutettavaa, vaan kun ei enään kenelläkään ollut mitään, lopetettiin toimitus ja kinkeriväki alkoi lähteä itsekukin kotihinsa. Pian olikin pirtti heistä putipuhtaana.
"Noo, mitäs sinne kinkereihin kuuluu?" kysyi Heikkilän emäntä pojilta, kun he pääsivät sisälle.
"Eipä niin erityisiä," sanoi Erkki, vaan Tuomas ei puhunut mitään, alkoihan vain sanatonna heitellä vaatteita päältänsä pois.
"Tuskin lienette osanneet ollenkaan lukea?" pilkkaeli emäntä,
"Eihän siellä lukea tarvinnutkaan, ja jos olisi tarvinnutkin, niin olisimme me sen verran osanneet," puolusteli Erkki.
"Eikö teitä sitten luetettukaan?"
"Ei."
Sen enempää ei emäntä kysellyt, vaan alkoi laitella ruokaa pöydälle. Samassa tuli isäntä Vilhokin kotia, hän oli viipynyt vähän jälemmäs kinkeritalossa kuin pojat. Heti kun hän pääsi sisälle, porahti hän:
"Noo pojat, eikös korvanne ole kuumana kirkkoherran löylyytyksestä, vai pidittekö niitä sen aikaa tukossa?"
"Ei pidetty tukossa, eikä nuo tunnu olevan kuumempana kuin ennenkään," vastasi Erkki.
"No eipä uskos sitä Syrjäläistäkään niin kovaksi ukoksi kuin se on,— ja samalla niin hävyttömäksi, että viitsi tuommoisista asioista provastille puhua," ihmetteli Vilho.
"Ei se tee mitään, eipä tuosta tullut sen enempätä."
"Niin, mutta olihan tuo niin ilkeä kun kaikkein kuullen…"
"Mitä. Kaipasko Syrjäläinen provastille poikain päälle siittä kortin lyönnistä?" kysyi emäntä, keskeyttäen isännän puheen.
"No ilmankos."
"Niin, enkö minä jo teille viimein sanonut, kun läikytitte tuossa, vaan te ette olleet sitä kuulevinannekaan", sanoi emäntä pojille.
"No ei se mitään.—Läpipä tuosta päästiin ja komeastipa päästiinkin," lohdutteli vaan Erkki.
"Mutta eiköhän se provastinkin neuvo olisi sentään seurattava, vaan mitä sinä luulet?" kysyi Tuomas Erkiltä, kun olivat jääneet kahdenkesken.
"Mikä neuvo sitten?"
"Se, että hankkisimme lainastosta kirjoja ja lukisimme niitä,—niissä kuuluu olevan paljon hupaista lukemista."
"Mitä!—Aivotko ruveta 'kerettiläiseksi'?"
"Eihän sitä siltä tarvitse 'kerettiläiseksi' ruveta, jos kirjoja lukeepi. Niissä on vain semmoista hauskaa lukemista ja maantiedettä," selitti Tuomas.
"Oletko sinä lukenut niitä kirjoja?"
"Olen minä moniaita, silloin kun olin lukkarilla asiapoikana."
"No mitä niissä näkyi?"
"Ainahan niissä oli kaikenlaista, vaan en minä heitä enään oikein muista, kun siitä on niin kauvan aikaa—mutta lystejä ne olivat; oikein naurettavia."
"Vai niin. Eipä taitas sitten hulluinta olla, vaan minä olen niin kankea lukemaan, etteihän siitä taida mitään eheätä tulla," esteli Erkki.
"No en minäkään paraimpia ole, vaan siinähän sitä oppisi."
"Saattaspa tuo niinkin olla," myönsi Erkkikin ja silleen se sitten sillä kertaa jäikin, vaan Tuomaan sydämessä oli tämä uusi ajatus saanut sijansa.
* * * * *
Iltapäivällä lähti Erkki ja Tuomas kylään Hentilän mökille ja siellä he varmemmasti saivat kuulla Hikliinin naimapuuhista. Aivan Paakan omasta suusta he kuulivat, että Hikliini on puhemiehekseen Pakkaa hakenut ja nuo kuulumiset eivät Erkille mitään iloisia olleet, vaikka ei hän siitä muille mitään puhunut.
"No kaikkia! Mitä hän enää vaimolla tekee, hautaan menevä ukon kolla", ihmetteli silloin Tuomas.
"En tiedä—mutta todet sillä puuhat on,—eikähän tuo eilisen teeren lapsia ole enään Ketolan emäntäkään" sanoi Paakka.
"Eipä kyllä,—mutta luulempa tietäväni todelliset syyt Hikliinin mietteille", sanoi Tuomas.
"Minkälaiset? Annapas kuulla."
"Ettekös tiedä, että Hikliini on Ketolasta saada nätin summan: kaksisataa viisikolmatta markkaa?"
"Tiedänpä kyllä, mutta mitä se tähän kuuluisi?"
"Kuulunpa niinkin. Semmoinen raha on tänä aikana vähän lujassa, ja jos ei Ketolan emäntä Hikliiniä ottaisi, panisi Hikliini heti velkakirjan kuvernööriin ja sillä tavoin häviäisi koko Ketolan talo, ei se niin erittäin rikas ole", selitti Tuomas.
"Jokohan sillä semmoiset mietteet olisi."
"On varmaan.—Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin, luuletko hänen siellä onnistuvan?"
"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,— vaan koitettuaanhan tuon näkee", tuumi Paakka, vähän ylpeänä puhemies-toimestansa.
Tuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui sisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että jotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi sisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa hänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen, pojat vaan jäivät pirttiin.
"Siinä se nyt oli", sanoi Tuomas. "Se sulhasmies", lisäsi Erkki ja vähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.
Pian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan meni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla olevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.
Pojatkin menivät ulos.
"No nytkö sitä lähetään?" kysyi Erkki Paakalta.
"Niin on hieno meininki", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi kantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä takaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat ajaa Ketolaa kohti.
"Onnea matkalle!" huusivat pojat heidän jälkeensä.
"Kiitoksia", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin he menivät.
Pojatkin lähtivät kortteeriinsa.
* * * * *
Hiljaisuus vallitsi Ketolan suuressa pirtissä. Pöydän takana istui Ketolan ijäkäs emäntä kutoen kuelmatansa ja karsinakkunan ääressä hänen tyttärensä Annareeta. Renkit olivat menneet metsään ja piikat oli navetassa iltatöillä.
"Mitä me nyt teemme tämän talon kanssa, sillä silminnähtävä on, ettemme voi tätä oikealla tavalla hoitaa, sitten isäs kuoleman olemme menneet taaksepäin aika vauhtia?" kysyi emäntä Annareetalta ja laski sukankudelmansa pöydälle.
"Enkai minä ymmärrä—olisko tuo paras että myötäisiin", arveli
Annareeta.
"Mihinkäs sitten itse joutuisimme?"
"Mentäisiin johonkin huonemieheksi", esitteli Annareeta.
"Ei ole hääviä sekään huonemiehen elämä, parempi se sittenkin oma koto olisi, kunhan tässä jollain lailla elettäisiin", esitteli emäntä.
"Mutta jos velkamiehet panisivat saaliitaan hakemukseen, mistäs sitten heille rahat koppaisimme?"
"Eipä meillä hyvin suuria velkoja ole muille kuin Hikliinille, ja tokiko tuo se niin ahtaalle panee."
"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä tiedä mitä sen mielessä pyörii.—Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä."
"Olenhan minäkin sitä ajatellut.—Pitäisikö hänessä lähteä huomenna käymään."
"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten voisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa… Mutta ketäs nyt tulee, koska kulkusten helinä kuuluu kartanolta", kysyi Annareeta ja jouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen esimerkkiänsä. "No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,—mitähän ne nyt tänne tulevat", ihmetteli Annareeta.
"Kylläkin.—Mitähän niillä meille olisi asiata", arveli emäntäkin, vaan jouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä toiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.
No niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän johdattamina kamariin.
Pian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli jo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla sitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.
"Kuulehan Paakka.—Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia—sinun velvollisuutesihan se oikeastaan onkin—ja koita toimittaa se oikein hyvästi,—kyllä minä sitten sinua muistan… Älähän kuitenkaan kovin rohkeasti alota … noin kaukaa vain … ymmärräthän…" tuumi Hikliini.
"Kyllä ymmärrän,—mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä velasta … tuota … että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli puhemies.
"Niin no, jos se ei taivu—vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein asian ajat—niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua."
"Kyllä kyllä … mutta nyt hiljaan … jo tulee emäntä", ja he istuivat kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.
Ovi aukesi ja nokinen kahvipannu kädessä astui emäntä sisälle. Hän asetti pannun pöydälle, otti avaimen vyöllään olevasta avainnipusta, meni erään kaapin tykö, jonka ovea hän aukaisi ja otti esille kolme kahvekuppiparia, jotka sitten asetti rinnakkain pöydälle.
"No niin se tuo emäntä liikkuu vielä kuin nuoret tytöt, yhtä ripeästi ja hilpeästi kuin ennenkin," Paakka sanoi.
"No eihän tuota toki niinkuin ennen … toisenlaista se toki ennen liikunta oli, vaikka enhän tuota perin vanha ole nytkään," puheli emäntä ja laski kahvia kuppeihin. "Ottakaapas kahvia," kehoitti hän sitten.
"Kiitoksia, mutta joko emäntä on nyt kuinka vanha?" kysyi Paakka.
"Huomenna on minun syntymäpäiväni, jolloin täytän 50 vuotta," selitti emäntä.
"Ohoh, ompas sitä jo ikää! mutta niin vanhaksi ei teitä ainakaan luule —olette vielä yhtä kaunis ja verevä kuin kolmenkymmenen vuoden vanhat… Eikö totta, Hikliini?"
"Niin—no—jo—oh—tuota—kyllä se on totta," myönteli Hikliini.
"No—oh, älkäähän nyt kuitenkaan pilkatko, vanhemmaltahan minä nyt sentään totta puhuin näytän," puheli muka emäntä, vaikka jo itsekin alkoi uskoa, että hän oli yhtä ketterä ja pulska kuin kolmenkymmenen vuoden vanhatkin.
"Ei, ei se ole mitään pilkkaa, minä puhuin ihan todella ja mietin— tuota toisakseen—että kyllä te vielä yhden miehen vanhattaisitte," sanoi Paakka.
"Jokohan—ha, ha, ha," nauroi emäntä.
"No ihan leikittä—ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä toimittamaan.—Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?" sai Paakka alkaneeksi.
"Vähät sanomisetkai siinä olisi—ha, ha, ha."
"No niinpä kyllä.—Toden totta on se, että teidän talonne ei tule isännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.—Siksipä lähdimmekin tänne Hikliinin kanssa, että jos—tuota—sopisi, niin tehtäisiin tässä naimiskaupat.—Mitä sanotte emäntä siihen?"
Kappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että kova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään. Kuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään, vastasi hän suopeasti:
"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja ilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin ottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää." Niine sanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.
Molemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta pudonneita.—Tuommoista he eivät olleet odottaneet.
"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset," kysyi vihdoin Paakka.
"Ei mitään … lähdemme pois," sanoi Hikliini, vihasta punoittavin silmin.
"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,"
"Mitä turhia! Lähtään pois."
"Vaan entäs se velkakirja … puhutaanko siittä mitään?"
"Antaa vaan olla … kyllä minä siitä huolen pidän." Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.
Mikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti kirventeli hänen sydäntänsä silloin… Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen toimensa niin huonosti onnistui.
Kartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta kävivät he toisenkin kerran vielä talossa.
Hikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin huutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi. Hikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:
"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?"
Kyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen halpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä ansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut sanan valtaa.
"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä riistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin näyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen vahingolle iloita."
Paakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän vähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan emännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.
"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan", sanoi Paakka.
"Onko, se on hyvä. Vai on?" ja hän nauroi oikein sydämmestään ja koetti vielä enemmänkin.
Paakkaa värisytti oikein. Tuntui kuin itse paholainen olisi hahattanut. Sen tähden hän lähti pois kiireimmittäin, katumoissaan ja miettien miten pahan tekonsa palkitsisi.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut. Ketolan emäntä oli ruojilla ja Annareeta palveluksessa. Mutta Rimalan Erkki oli saanut mökin paikan, johon rakensi sievän rakennuksen ja raivasi peltomaata melkoisen alan. Niin sievään ja helposti se ei olisi käynyt, jollei Paakka olisi hänellä apuna ollut. Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä innollaankaan ennätti.
Ja niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti ruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana paistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi odottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin ympärillä. Ei se ammonut velkaista hintaansa,—velkana se oli: Paakka lainannut siihen rahat sillä ehdolla, että saa Erkki maksaa sitten kun jaksaa—vaan ammoi lehmä, niin ainakin Erkistä tuntui, ikävöidessään emäntää.
"Niin, niin!" tuumikin sille Erkki kun hänen työskennellessään pellolla lehmä tuli aidan taakse ammomaan ja ammoi kuin ei olisi sillä muuta ollut tehtävääkään. "Ikävähän se sinullakin on, vaan pian se tulee."
Juhannus tuli. Ja silloin kerääntyi Perukan nuoriso Erkkilän mökille häitä tanssimaan. Vähien varain mukaan vieraita kestittiin, vaan hyvällä sydämmellä tarjottu otetaan hyvällä vastaankin.
Patalan Pekka istui pöydän takana rahin nenällä ja pimputteli viulunsa kieliä.
"No annapas nyt Pekka tulla!" sanoi Erkki.
Pekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla valmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt valmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin ennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti vääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi väliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.
Mutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi peli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.
"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?" kysyivät kaikki.
"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten".
Niin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren parin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja hyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin jotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja taitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.
Hyviksi Erkki ja Annareeta kaikkia ajattelivat, eikä heillä ollut kanimieltä vähintäkään Hikliiniä kohtaan. Ilo mielin liikkui Ketolan entinen emäntä, entinen ruotilainen vaan nyt onnellinen äiti tyttärensä kodissa, liikkui kun kolmen kymmenvuotinen, vaikka olikin viidenviidettä.
Niin oli Perukalle kasvannut talo lisää, pieni varoiltaan, vaan suuri onnellisuudeltaan. Semmoinenhan se onkin hyvä talo ja semmoisia oli Perukalla paljo.
Ja semmoisen talon laittoi pian Erkin jälkeen Pikkarisen Tuomaskin. Hänestä oli sitä paitse tullut ahkera lukumies, sillä kirkkoherran neuvo oli hänessä tepsinyt. Ja hän alkoi puuhata Perukalle kirjastoa. Kauan hän siinä puuhassa oli, ennenkuin siitä mitään tuli, vaan tuli siitä kuitenkin lopuksi se, että sai kuin saikin toimeen pienen kirjaston.
Mutta Hikliini kulki yhä ja kaupusteli pieniä tavaroita, kärkkäämmäksi vain yhä rahalle käyden. Ja kerran hän puotti pienen summan ja suru vei hänet hautaan.