VIII.
Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo ja pelko sydämessä vallasta taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen: "Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi…"
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin, tuota … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat tuolla, että valtio antaa aina palkintoa kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä, että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…" Liikutus esti häntä jatkamasta.
"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään korvausta, koska ei se tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli vaan rautatien onnettomuus."
"Ja eikö siitä annettaisi edes vähän?…"
"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä jos joku huolettomuudessaan itsensä junan alle heittää."
"Mutta ei Matti huolettomuudessaan… Toiset miehet sanoivat, että jos juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä, niin ei Matti olisi joutunut junan alle."
"Kuulkaapa, tuon on koneenkulettajain syy. Ja entäpä, jos eivät miehet vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."
"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttaa, mutta…"
"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne paranemaan?"
"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta…"
Hyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut Insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty sopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.
Niin, siinäpä se.—Onnettomuudella on aina syynsä.—
Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!…" hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi, kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vaan hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee… Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin olla … jos voisi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armo-leipään turvautua… Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt!
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan niihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.
"No kuinkas nyt", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi hän:
"Tässähän sitä … täytyy mennä."
"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä…" sanoi Sanna vähän ajan kuluttua.
"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään tuota tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan päästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Kelpo tyttö Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä paiskata?" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin kehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä, vakavan näköisenä.
Sannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus, että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi. Kyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas karvaan palan.
"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei sitä tiedä … saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.