X.

Ja eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli synnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät katsomaan.

Ensi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä hän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut olisi, olisi hän noussut … ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia pelkäämään.

Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.

"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.

Sanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.

"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.

"Olishan niitä … mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka monta niitä kullekin…"

"Kun Jumala korjaisi pois!"

Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan sydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan … pois kurjuudesta.

Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.

Kamalan kolkkoa oli elämä … synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä koettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät karkeat kerjupalat virvoittaneet.

Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.

"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"

Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.

Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.

Ja jos elämään jäävät nuo lapset!…

Tuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa vuoteella ja lapset ympärillä itkevät … eikä hän sitä enään kuule … henkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan … ja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja Karttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule, mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä elättää…

… Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä tukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes…

"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilpoittaa.

Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen asemasta.

Se oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti tuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään. Ainoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.

Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten hän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella makaaviin kaksoisiin.

"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta ylös kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle lapsia yhä katsellen.

"Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna.

"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."

"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti vähän ajan päästä.

"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja
Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja
Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."

* * * * *

"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa … kutsui pois luoksensa kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo olikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois pyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat liikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli pelastanut lapset…

Erittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta kurjuudesta lapset olivat pelastuneet … ijäiseen iloon Jumalan luoksi.

Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa ihmisten anti-paloista.

Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka olisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin siihen.

Ei ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui niin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa, ennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.

"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.

"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan … mikäpä tässä muukaan…"

"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.

"Kyllähän se niin on."

Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!

"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät ettei se jo ollut varissut.

Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.

"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan verrannollisesti tyytyväiseltä.

"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.

"Mutta sinä ja nuo lapset?…" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.

"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kuin…"

"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän", päätti
Matti.

"Niin", lopetti Sanna syvällä huokauksella.