APOTEOOSI.
Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset — ne aina aatokset vie onnen aikaan —, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.
Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!
Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.
Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut…