KUNINGASKUNNAN VIRKAHEITTO PYÖVELI
Jaakkima Pura.
— — — Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta. Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka, joka heilui edestakaisin…
Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.
Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.
Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.
Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä maaherran luo hiljaa hokien:
— Armoa, armoa.
Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen hevosensa korskui.
Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja veressä. Hän nytkähteli sylissäni.
— Alice, sanoin, kultaseni…
Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka hän voisi paeta, paeta, paeta.
Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen seisovan maaherran edessä.
— Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.
Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista. Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen hoki:
— Mutta… tehän… olette… luvannut… Ja eteen ja taakse kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.
Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään, että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista pitkäperjantaita vasten.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.
Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli poimulehtiä ja sinistä savea.
Jumalani.
Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.
Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut maailmassa…
Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten, jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.
Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni, edesvastuuni, jumalani.
Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.
Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni…
Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin. Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan, ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.
Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran, joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien jotakin…