PUNAPÄÄ
Kirjoittanut Erkki Wadenström
Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.
Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet ovat hehkuvan punaisia.
Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan: katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää, Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä sinulle näytän!
Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija, joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan kuin… (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.
Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. — Mutta punainen tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä sellaisen kuin hänestä sitten tuli.
Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään. Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.
Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kadun tyhjäksi katupojista.
Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien, yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.
Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.
Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä, ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen, vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista liikkua kaupungilla.
Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen ohitseen.
Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin perinpohjin.
Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.
Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle. Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.
Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä menen ensin vakoilemaan."
Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen. Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä syrjään.
Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.
Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa, mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.
Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan, niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!
Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.
Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.
"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.
Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.
"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli äänensä outoa sointua.
"Pidätkös sinä äidistäsi?"
"Pidän minä… tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."
"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.
Nurrin kurkkua kuivasi.
"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.
"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.
"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois. Hyvästi!"
Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä kirjasta… kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista… että aika… parantaa haavat."
Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein ja esiintynyt kuin herrasmies.
Polun päässä odottivat hänen miehensä.
"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.
"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.
"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan epäluuloisesti.
"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.
Mutta Hammarén hypähti syrjään.
"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."
"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.
"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.
Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.
"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit
Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."
Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.
"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että roikaa."
"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.
Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa rauhassa kyyneleitä.