AURINGON PURJEET.
Lauri Viljanen asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".
Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:
— —
Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
on kevättaivaan ikikuulas sini
ja mullan syvyys sinun povessas!
Sa niinkuin viileä ja hellä käsi
mun kosket polttavaisiin silmihini
ja tunnen olevani voimakas.
Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.
Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.
Joskus tuokioksi havahdun,
raukeasti silmäluomet avaan.
Katson metsän täyteen riemuhan,
lintuun heleästi laulahtavaan.
Tuoksuvina havut huojuilee
valomeren lainehissa kylpein.
Hiljaa autuudesta vapisee
korkealla honganlatva ylpein.
Rannattomaan poutaterheneen
itse päivän punakehrä hukkuu!
Tunnit antaa kättä toisilleen.
Ruohikossa onnenpoika nukkuu.
Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.
Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.
Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä — Viljasen runokielen taito ei petä — mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen — runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista — filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.
Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:
Sisintään ei koskaan
sielus antaa voi,
syvin taisteloskaan
sydämiin ei soi.
Kylmät on elämän muurit.
Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.