UNEN VENHE.
Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924) on niin vapauttavaa seurata kuin Elina Vaaran. Nuoren Voiman sivut heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan, aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn, näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee, kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.
Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen, tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden autereisen sulon.
Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan täydellisesti teorian lakeja.
Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:
Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.
Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:
Taukosi tanssi ja soitto,
idästä nousi koi.
Tornin huipulta kutsu
kuparitorven soi
rannalla Adrian meren.
Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu kaipauksensa kyyneliin. — Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.
Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.
Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.
"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.
Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo, joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?
Sieluni on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?
Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.
Varjo pyhä ylitseni lankeais — — — — —
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun — ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.
Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.
Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara
Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.