HUONON OSAJAON PILAAMA NÄYTELMÄ.
Ensio Hiitonen.
On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan, mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan näyttämöasun.
Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen varassa pysyisi pystyssä.
Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa. Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä. Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat liikelaitokset t.m.s.
Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä, mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia, mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle kohoamista aina pidetään.
Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan "jokapäiväistä" esimerkkiä.
Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain hyväksi — ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin, sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty, t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt kohtuulliset vaatimukset.
Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.
Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila — niin ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin — on kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta. Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan, niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen vastaiseksi.
Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä? Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä — kaikki tämä huolimatta siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä. Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet liikaylellisyydestä.
Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin. Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi, jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon. En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein. Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa, että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan vastakkaisen rotuvalinnan.
Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi. Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus, älykkyys ja henkevyys on — mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa, joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin, niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa, jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä, että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän halua ja taipumuksia tahansa.
Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja persoonallisuudeksi pyrkimisestä.
Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan? Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä nähden.
Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset? Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?
Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan. Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille, ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun, kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi, joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä julkeinta epärehellisyyttä.
No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla) sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa. Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o. alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.
Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä määrättyjen lakien mukaan.
Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat, että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä, ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään, miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä? Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta. Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko, että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia voimamääriä.
Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä muuttumattomana?
Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia antaviksi.