RYTMISTÄ JA RYTMITTÖMYYDESTÄ.
Kappale runousoppia.
Jos B.F. Godenhjelmin lyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen määritelmän (s. 35): "Nousut ja laskut … seuraavat toisiansa, ja niiden harmoonillinen vaikutus on poljento eli rytmi. Runomitta on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka siinä tapauksessa, että Godenhjelmin pitkän eliniän saavuttanut kirja jo on vaihdettu Juveliuksen runousopin alkeisiin (1921) on selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines, joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna eli rytminä (poljentona), osittain niiden kauniina sointuna… Enemmän tai vähemmän rytmillistä tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja heikommat äänneryhmät, ja ylevämmän proosakielen rytmi lähenee toisinaan suorastaan runouden poljentoa… Mutta kumminkin on yleensä huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen säännöllisemmän rytmin, runomitan välillä, joka sitoo runokieltä."
Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, että Godenhjelmin määritelmän alkuosa on todella osuva, mutta epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis muusta kuin määrättyjen — runosta puheen ollessa — painollisten ja painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".
Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. — Muistossani on — suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea — takavuosien vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:
Älä sylje lattialle.
Spotta ej på golvet.
Ne plevat' na pol.
Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö" kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot selvästi trokeisena "runona".
Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana, rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.
Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä ruotsalainen kielimies Natanael Beckman sanoo samantapaisesta asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan. Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää, minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien ylikäytävävaroitus kuuluu:
"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.
"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa. Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa on tarkoitettu."
Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi "Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä, milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.
Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa. Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon (Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin, tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata: 'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa. 'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.' Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."
Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa, osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen, että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns. _hahmo_käsite.
On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana esim. I'— z — I' tai z — I' — z, jossa viimeistä elementtiä ei suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon, että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta), voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät toisiinsa jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi, hahmoksi, olla rytmillisyyden määrääjänä.
Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee eristettyihin pa-pa tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden, jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.
Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina, kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen. Havaintomme saattavat esiintyä meille homogeenisina hahmoina, joiden osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen pinta), epähomogeenisina hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, jäsentämättöminä hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole huomattuja, jäsennettyinä hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat kirkastuneet, ja vihdoin keskittämättöminä hahmoina, joissa osien alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja keskitettyinä hahmoina, joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien, keskusten ympärille.
Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten, että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty (kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.
Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.
Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista, jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.
Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä, pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin Heinz Wernerin ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota Olof Gjerdmanin teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.
Aarni Penttilä.