LOPPUSANA.
Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen sanoma — mikäpä toteutettu runollinen julistus sitä olisi! — sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. Tuntematavan herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa sanahelinä tuntoilemisena eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet nimittämään Kauneudeksi.