SUHDE.
Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:
Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?
Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.
Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette.
Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon
vaikenette.
Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan. Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla "kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä. Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.
Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään vaienneiden Eero Havaksen ja Verneri Lindgrenin kokoelmat "Ikuinen satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat", joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton — ei ole esiintynyt äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan outoutta vastaan.
Vain Kailasta on jonkin verran — taidottomasti ja aiheetta — rienattu hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan, samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii rataansa halki aikojen:
Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne,
turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.
Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,
tietäkää: kuitenkin me käymme ylitsenne!