ERKON »AINOA» KATSELLESSA.
Kaikki paikat on täytetyt:
Tässä vuottaen istun nyt.
Himmeäksi jo liekit saapi,
Verho poimuille kohoaapi.
Näen Ainon ja immet muut,
Urhot uhkeat, partasuut;
Mutta muutakin paljon vielä
Haavehissani näen siellä. — —
Kuulen lainehen loiskivan,
Kuulen kuusien huminan.
Käki kukkuvi kuusistossa,
Alli soutavi aallokossa.
Näen kalliot, korpimaat,
Näen lehdikot varjokkaat,
Tunnen tuoksua tuhansista
Kevättuomista kukkivista.
Kevät tenhovi… Kokonaan
Joudun uutehen maailmaan:
Näen haltiat kukkasissa,
Puiden oksissa huojuvissa
Sinipiikaset salolla,
Veessä Vellamon neitoja,
Päivän impyet hohtavilla
Rusopilvien reunamilla.
Näen, kansani kallehin,
Kevätpäivinäs sinutkin;
Lapsi-aikasi lauleloita
Kuulen vienoja, ihanoita.
Nautin soidessa kantelon…
Vaan se lyhkäinen hetki on.
Aatos lentävi, haave haihtuu,
Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.
Suomen kohtalot muinaiset
Mulle kertovi sävelet…
Nyt ne kuuluvat sekavilta,
Tuskaisilta ja vierahilta;
Sitte syttyvät toivomaan
Tahi tyyntyvät uudestaan
Tahi vaihtuvat uljahiksi
Taiston pauhinasäveliksi.
Sitte kauvan on rauhaisaa,
Tyyntä, kirkasta, ihanaa.
Vaan nyt — vierasta ääntä kuulen,
Kuten irjua itätuulen.
Kuten lehtinen värähtää
Kun on raivossa myrskysää,
Niinpä laulutkin värjyvissä
Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain,
Poista huolet mun kansaltain!
Suo sen laulella riemumielin,
Soida kantelon sointukielin!
Ja sen tiedän, se soida saa,
Päivä taivahan kirkastaa.
Viel' ei ruostua kielet saata,
Suomen kantelon soitto laata! — —