HUOMISEHTOO
Tuli sammui Marnella hiljallensa, oli uupunut Ranskan ja Saksan mies. Moni rekryytti sai tulikastehensa. Mitä sota oli — nyt he sen ties. Mitä silmin ja korvin he kokea saikaan, se oli toista kuin entisaikaan: ei miehiä, keihäitä, kannuksia, vain koneita surmaa suitsuvia, tulisadetta, sauhua länteen, itään, mut vihollisesta tuskin mitään.
Nuor Jacques tuli mailta Touraine'n. tuli viinipellolta rintamaan. Oli pyrkinyt alle lippujen heti sodan sanoman kuultuaan, pääs vaivalla vapaaehtoiseksi, kun tuhannet syyt ja keinot keksi — iän puolesta viel' ei sotamies, vaikk' intoa kymmenellekin riitti. Mit' oli elää, nyt hän ties — ja siitä hän kaikkia pyhiä kiitti.
Niin yö yli Marnen laskeutui ja laaksossa sakeat usvat ui. Mutta korkealla yli maan piti tähdet hiljaista vahtiaan. Ja verkkaan tykkien sauhu haihtui ja juoksuhaudoissa vuorot vaihtui. Tänä yönä Jacques oli vahdista vapaa, hän syrjään hiipi, ja vanhaa tapaa hän noudattaen paperin ja kynän etsi käsihin.
Ja kirjaimin suurin ja horjuvaisin
hän piirteli:
Ȁitini armahaisin!
Sano vaarille terveiset nää vain:
tänäpäivänä vihdoin ma tapella sain.
Sano siskolle, että kynttelin
vie eteen hän Neitsyen alttarin.
Sano Madeleinelle naapurissa,
ett' on mulla hän aina aatoksissa.
Sinä itse, rakkahin äiti kulta,
ole huoleti — taas saat kirjeen multa,
kun huominen päivä käy ehtoolleen.
Te kaikki kotona — huomiseen!»
Tuli huomisehtoo, ja taivaallaan taas pitivät tähdet vahtiaan. Kuka nukkui nurmella kalpeana, niin hiljaisana, niin valkeana? Se oli poika Touraine'n.
Kuka tuntee ehtoon huomisen!