VANHA MARKKU
Synkkä vieras oli maassa käynyt, tuttu vanhastaan ja aina uusi, tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin: sota oli käynyt yli Suomen. Enemmän kuin tehtiin vuosisataan poies pyyhki yksi vainon vuosi.
Musta karsi oli kyläin herra, piilopirteissänsä eloon jääneet. Maa ei saanut siementä, vain verta monen kalliin kylvöajan mittaan.
Vielä tohtiako elää, elää ehkä uutta vainon vuotta varten?
Kevät sentään vielä tohti tulla kysymättä asehilta lupaa. Nosti hennon taimen keskeen karren, silmut koivuhun ja urvut leppään, nurmetutti hautakummut, jotka kansan parhaan elinvoiman kätki.
Kevään kanssa tuli vanha Markku pakopirtistänsä, missä yksin perhekunnastansa eloon jäänyt oli talven tautituhon jälkeen, niinkuin metsäpalon jälkeen joskus harmaa honka seisomahan jääpi, missä kulo kaataa nuoren metsän.
Kylää etsi — rauniot vain löysi, löysi paikan, missä muinoin seisoi Ison-Markun talo, kylän vankin, löysi navetan ja aitan sijan, pihan löysi, missä muinoin leikki suvun kymmenkunta nuorta vesaa.
Nokkosia kasvoi saunan kiuas, kumollansa oli kaivon kehä. Entisellään yksin humalisto, upeana, niinkuin uhallakin.
Seisoi raunioiden kesken Markku, jalallansa siirsi hiiltä, missä kerran kodin liesi lämpis. Kaikki oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan. Eipä liioin surrut vanha Markku, suri sitä yksin, ettei hänkin maannut mullan alla muiden kanssa.
Tuolla pisti esiin sahran kynnet. Vielä peltohonko kiinni käydä, kyntää, kylvää — ketä varten? Vanhus oli valmis kuolemalle, niinkuin sirpille on tuleentunut tähkä.
Siellä täällä raunioilla liikkui joku rauhatonna haeskellen niinkuin varjo vainajien mailta. Väsyneitä vanhuksia taikka vaimoja ne oli.
Markku istui kaivon kannelle ja katsoi peltoon, joka tallattuna lepäs. Päivä loisti leppoisasti raunioihin. Kiurun laulu kuului korkealta niinkuin kaukahisen toivon ääni. Vielä menneist' elämäänkö oisi? mietti Markku.
Samassapa juoksi häntä vastaan pieni liinatukka, poika, huoletonna risoissansa, kädessänsä rukiin siemeniä, joita pureskeli. Lapsi niitä ojenteli myöskin vaarin nähdä.
Luojan ihme — puhtahinta viljaa!
Nosti Markku polvellensa pojan.
Tunsi vielä lämmön veressänsä.
Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.
Oli siemen, oli lapsi vielä.
Nousi paikaltansa vanha Markku, kävi kiinni sahraan kaksin käsin, väänsi raudan raunioiden alta, seisoi ase kädessänsä hetken kodin pihamaalla, katsoi peltoon, joka vanhaa vaalijaansa vuotti.
Tunsi kotiin tullehensa Markku, tunsi, että vielä elää tahtoi. Oli siemen, oli lapsi vielä.
Korkealla, kaartain kylän yllä, lauloi kiuru kevään kyntövirttä.