ELEGIA VARJOLLENI
Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika,
viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään,
ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon,
venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin,
annahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli,
ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan,
ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka
kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös.
Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin
kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit
taikka kun vierelläin sinä kuutamon välkkeessä vuotit
lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain
tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit,
valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun,
kunnes ikkunan kautta jo katsoi nouseva aamu,
tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön.
Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkahamp' ollut
— viel ajan muistatko tuon? —, rikkaampi Kroisostakin,
kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä,
loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan,
kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin
aarteita etsimähän, kauaksi taa ulappain.
Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan,
purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi.
Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten,
miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?
Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut,
vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks.
Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra,
vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun,
ettet syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas
kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain!