I
Kulki kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, kulki kuohuissaan ja tunnustellen puukkoansa sarkatakin alta. Pakkastyyni oli pyhäaamu, siinti hanki silmänkantamihin, suoraan ilmaan nousi taloin sauhut. Tutut katonharjat, kaivonvintit kohottivat lakeasta päätään. Korkealla, ylempänä muita, nousi kirkontornin kultaristi kelmeässä talviauringossa. Kirkoss' oli kaikki körttikansa, vaari, isä, äiti, lapset — Anssi, yksin surutonna, varhaisesta aamust' asti oli kuljeskellut toisen kyläkunnan poikain kanssa salakähmäisissä askareissa.
Palas kotiansa kohti Anssi, palas kuohuissaan ja hautoellen mielessänsä kostoa ja surmaa, silmissänsä kaikki kauhunkuvat, kaikki kyläläisten kertomukset konnuuksista, tihutöistä ryssäin. Etelästä oli varmat viestit hirmutöistä verta salpaavista, viestit, että uhkas uudellensa ryssän rutto tätä Suomen maata.
Syrjäkyläss' oli harjoitettu jalon sotataidon salaisuuksiin kymmenkunta poikaa — nuorin heistä oli Anssi, joka vanhempainsa, kautta seudun tuttuin heränneiden, tietämättä oli mennyt mukaan. Aseistus ei ollut suuren suuri: pari haulikkoa, luotipyssy, suusta syötettävä ikäloppu — aidanseipäät, helapäiset puukot sentään täydensivät aseistuksen. Oppimestariksi oli saatu itse vallesmannin muonarenki, joka viisitoista vuotta sitten oli rakuunoissa opetellut sodankäynnin taidon, joka tiesi niinkuin viisi sormeansa, kuinka parahiten ryssä kuritetaan. Kyllin oli kauhuja jo kuultu, tullut oli toimen, toden aika, puheet pois ja kiväärihin kiinni! Tullut oli toimen aika, sillä ryssäin puolelle jo pettureita oli mennyt punaisista parvi, idän taudin tartuttama joukko. Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin, missä miehet on ja konnat missä!
Riensi kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, riensi kuumana ja kuohuissansa, riensi helapäistään tunnustellen. Puolenpäivän aikaan oli määrä poikain lähteä jo liikkehelle parin peninkulman päähän, missä, asemalla, sopimuksen mukaan, pitäjistä oli miehet koolla ryssää vastaan lähtövalmiit aivan. Siellä ehkä aseet saataisihin joka mies, ja armahtakoon silloin ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!
Varma oli Anssin lähtöpäätös. Yhtä varma suostumus ei isän, äidin. »Älä tapa, sanoo Herra», niin jo kuuli äidin vastauksen korvissansa poika — isän kielto yhtä ehdoton ei ehkä ollut. Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä ilman heidän suostumustaan oli lähdettävä miehen, minne häntä isänmaa ja omatunto kutsui. Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!
Tömisteli lunta jaloistansa kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi koira iloisesti haukahdellen. Ei nyt aikaa sua varten, Vahti! Pian voivat kirkkomiehet tulla — eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa muori kulta, viikon eväät konttiin! Poies haihatus, ei aikaa tässä pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa! Tulipahan matka miehen eteen! Kiireessänsä akkunasta Anssi näki, kuinka verkkaan kirkkotietä liukui sanankuulijoiden jono, niinkuin tumma nauha lumen halki välkkyvässä talviauringossa.
Heitti repun selkään Anssi, nousi suksille ja painoi oikopäätä kotivainioiden halki, laski törmält' alas jokiuomaan, missä syvät, kauniit suksiladut juoksi seuraellen rannan kaarteluita, puolehensa susta houkutellen, kauemmaksi, etäisyyttä kohti. Kuuli takanansa tiu'un soiton, aisakellon harvat läppäykset kirkkokansan kotiin ajaessa. Kauas eelle riensi Anssin aatos, mainetöihin riensi, taisteluihin vuosisataisvihollista vastaan. Poltti viima pojan poskipäitä, kiukku poltti palavammin, viha perivihollista vastaan. Tuskin malttoi poiketa hän vallesmanniin, missä päätöksensä mukaan poikain tuli toisiansa odotella.
Pian oli koolla poikaparvi, joukko, jonka hartioita vuodet eivät painollansa rasittaneet. Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle! Suhahtivat poikain sukset, heidän painaessaan hyvään alkuvauhtiin. Eellä hiihti vallesmannin renki, selässänsä ainut luotipyssy, retkikunnan ylpeys ja aarre. Kaksitellen taikka kolmitellen painoi pojat hänen perässänsä mainetöihin palavaisin mielin. Keltä morsian jäi naapurihin, keltä salaisesti rakastettu, mutta naisia nyt muistamahan aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi, toinen, toden leikki Suomenmaassa! Kerrottiinhan, että kenraalilta oli tullut sana, että miestä oli joutuisasti tarvis, sillä röyhkeäksi alkoi käydä ryssä. Taisi tässä tulla suuri sota! Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle ajettakoon viimeinenkin ryssä. Sujui sukkelasti poikain matka huudoin, leikkipuhein, kompasanoin. Oli ensi retkellänsä moni kotinurkkiansa kauemmaksi, ensi matkallansa maailmalla. Oli eessä outo matka, outo oli myöskin mieli, juhlallinen, niinkuin pitkän koululuvan eellä.
Likenivät määräpaikkaa pojat sammuvana tammisunnuntaina. Yhtyi miestä heidän joukkohonsa joka suunnalta kuin yhtyy puro kevättulvan aikaan toiseen puroon kuohuvaista voimaa paisuvana valmistamaan suurta suvi-aikaa. Asemalla oli miestä koolla niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä. Kellä kivääri ja kirves kellä, kaikill' yhtehinen intomieli. Yltyi siinä poikienkin into, yltyi niinkuin tuli tappuroissa: tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa, sata yhtä vastaan, täältä saavat lähtöpassit parempaan he paikkaan! Saapi kerran korkoinensa ryssä, mit' on hälle velkaa suomalainen. Koron korolle on kasvanutkin pitkät vuosisadat umpeen täällä ryssäin mahtailut ja mekastukset. Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu! Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
Huomenessa odotettiin junaa, joka toisi aseet, joka veisi mukanansa miehet rintamalle.
Painui olkilyhtehelle Anssi kylki kylkeen toisten poikain kanssa, painui ladon kuuraisehen nurkkaan. Meni miettiväksi Anssin mieli, muisti kotia ja vanhempia. Mitä sanoisikaan isä, äiti, mitä vaari, jonka silmäterä oli Anssi aina ollut, näin kun lähti omin luvin sotaan poika. Jäi vain pieni veli heille, vielä lapsenkengissänsä kulkevainen.
Ladon harvan seinän läpi loisti suuri, kylmä, yksinäinen tähti talvi-illan yöksi tummetessa.