IV
Koskaan suuremmin ei lupauksin tullut kevät kuin se tuli, tuoden joka purossansa pisaraisen Suomen miehien ja poikain verta. Vihki saapuessaan Suomen kevät, vihki voittoon vapauden aseet.
Vihollisen vahvat voimat oli pirstoiks lyötyinä tai saarrettuina. Vielä käytiin tuimat viime taistot viime seutuvista Suomenmaata. Uskollisna aina otteluissa oli körttiläisten joukot, sillä luonto jälkehen ei jäädä suonut: loppuun saakka oli saatettava, mitä kerran alettukin oli. Vasta sitten kiväärinsä kuokkaan valmiit olivat he vaihtamahan.
Kerran koittehessa kevätaamun, suven armautta ennustavan, hälytettiin makuultansa miehet, sillä yllättänyt vihollinen oli etuvartijat ja uhkas epätoivoisissa taisteluissa ylivoimallansa murtaa rivit. Kuoli kaikki kevään äänet, koska syöksi tulta kaikki surman aseet, lopettivat aamulaulun linnut, metsän siimeksessä alkanehen, koska lauloi hävitys ja kuolo. lhmiskamppauksen raskas hyöky keskeytti luonnon kevätunet. Rinnan vaari, poika, pojanpoika kamppailivat omiensa myötä, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Sinkos oksat puista päiden päällä, ympärillä kimmahtivat kivet. Siellä täällä vihollisen luoti löysi jalompaankin maaliin, löysi Suomen vapauden sotilaaseen. Valitust' ei kuultu, huokausta huulilta, jotk' kuoloon kalpenivat, kehoitus vain: Pojat, päälle käykää! Annettihin käsky rynnistykseen, rinnoin vihollista kohti hyökkäs pistimin ja käsipommein miehet kuoleman ja vaaran leikkiin, hyökkäs kyntäin aseillansa syvät vaot vihollisen rintamahan, niinkuin auroillansa kovaan, karuun maahan. Joka soturilla oli määrä liki päästä, vihollisen kimppuun. Samoin nuoren Anssin, isän, vaarin. Taajeni myös vastustajan tuli, räiskyi, niinkuin kaikki pahat henget oisi irti päässeet helvetistä. Tempas luoti Anssin lakin päästä sekä tukun pellavaista tukkaa. Naurahteli poika, painaessaan raivollensa lävellisen lakin. Vuosi verta isän käsivarsi, mutta yhä iskuja se antoi. Temmelyksessä jäi vaari muista: missä asti riensivätkään pojat! Kompasteli vaari, nousi jälleen. Tahtoi tehdä tenän vanhat jalat. Matkan päästä, kukkulalta, näki vanhus siellä, missä kiivaimpana taiston kuohu kävi, muiden eellä oman poikansa ja pojanpojan.
Niinkuin heinä viikattehen tieltä horjui vihollisen taajat rivit heidän pistimensä kantamilta. Näyn kauniin näki vanhus, sykki väkevämmin vanhan sydän: eipä huonontunut pojassansa polvi, eipä ollut turhaan kasvattanut Herran nuhtehessa omiansa. Nuortuneena riensi vanhus jälkeen pojan, pojanpojan. Sanomista oli myöskin hänen pyssyllänsä lähempänä vihollisen laumaa. Mitä — joko uupui poikain voima? Vaiko tapas surman isku? Eipä heidän tapa suojaa etsiskellä alahalta rynnistyksen aikaan. Saapui luokse vanhus, taipui maahan. Tunsi pojan, tunsi lapsenlapsen: siinä rinnan lepäsivät, niinkuin äsken rinnan oli taistelleet he. Sama luoti oli lävistänyt heidän sydämensä, sekoittaen heidän hurmehensa kuolemassa. Seisoi vainajainsa luona vaari, vartijana taiston loppuun asti, seisoi jäykkänä ja liikkumatta, mutta taipuin Herran tahdon alle.
Kotihin vei vainajansa vanhus, kätki kirkkomaahan kalleimpansa, kätki poikansa ja pojanpojan vainioiden keskeen, missä oli polvi polven jälkeen työtä tehnyt, uupunut ja kuoloon nukahtanut. Kätki multaan kalleimpansa vanhus, mut ei epätoivo sydämessä, kätki niinkuin kylvömiesi kätkee vakoon siemenensä, satoon luottain, oraasehen maasta itäväiseen:
Nukkui isiensä uskoon poika. Myöskin Anssin sydämessä oli salaa vaikuttanut Herran henki. Nuorna kuollut — onnellisna kuollut. Talless' oli poika, pojanpoika, lepäsivät maassa vapahassa, peitettyinä Suomen pyhään multaan odottamaan nousemuksen päivää, koska Herra pasuunalla kutsuu tuomiolle kaikki kuolevaiset, koska kootaan Herran sotajoukko kotiin, ikuisehen kunniahan.
Palas verkkaan kirkkomaalta vanhus, palas vakavana sydämessä, mut ei murtuneena mieleltänsä. Otti Anssin aseen, jonka oli muistona hän tuonut kotiin myötä, antoi pienen Aaron käteen, alkoi opetella poikaa pyssynpitoon, sukukunnan viimeisintä vesaa, mielessänsä aprikoiden, että sanoa ei saisi, jotta koskaan puuttui Suomenmaasta miestä, milloin kutsui isänmaa ja kotikontu, usko isien ja omatunto sotaan pirua ja ryssää vastaan.
Toukokuussa 1918.