KRONOKSEN VALITUS
Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Valmiin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään
mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
ei syty rakkauteen sydän lempeni voimasta koskaan.
Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
Turhuus turhuutten on elonlahjasi sun
sille, ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
Kaikkeus-äitini Maa, miks minut synnytitkään!
En kointähteä vuota, kun yö minun ylläni tummuu,
kastetta illan en, helle kun polttava käy,
yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
yötä, jost' ei ikinään syttyä voi elämää,
yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
ei sinun maailmaas, ei sinun riemuihis.
En kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.