MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS
(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)
Toi yli Wittenbergin muurien yöilma Elben luota lehmustoista ens tuoksun esikevään huumeisen.
Yövartija hän huusi yksitoista. Jo oli kammioihin käynyt kansa ja porvarit ja teinit unissansa ne näki kullanteon keinot uudet ja salamanterien salaisuudet ja kukin onnen omaksensa ties. Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön. Ken siellä vielä väsynyt ei työhön? Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.
Hän yössä istui eessä Vulgatansa. Mut raskain lainein läpi ikkunansa yön kaikki kaihot tuli tulvien ja valtasivat pään ja sydämen. Ja aatoksensa, latinasta poissa, ne kiitelivät synnin karkeloissa, kaikk' kaipuu pidätetty, kahleitaan se puisti, tietoisena voimastaan.
Näin Särkilahti aikaan keskiyön sai itse Viettelijän vieraaksensa. Niin myöhään sanoi siksi tullehensa, ett' oli jälkeen pitkän päivätyön hän kävelyllä terveytensä tähden, ja Särkilahden lampunvalon nähden sai halun pienehen hän pakinaan.
Ja Särkilahti katsoo vierastaan: ei turhaan teologiaa tutkinut, ois unessakin Pirun tuntenut!
Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan tää alkoi kohta holhoavaan tapaan:
»Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät kuin Elben aallot virtaa ohi, pois. Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät, kuin paljon silloin eläneensä sois! Et ole, Pietari, sa tyhmä mies, pois karista sa turhan oppis ies ja jätä paavi mun ja Herran huomaan ja lörpötykset Martti-tohtorin, ja elon sarkka opi pohjaan juomaan, niin tiedät nuori ollees kerrankin!
»Mit' iloista ja ihanaa on luotu, se miehen rohkean on osaks suotu. Sun suonissasi virtaa nuori veri, mun mukahani tule, osas peri, me juomme viinit, valloitamme naiset. Nyt munkkilatinaasi tuijottain sa hukkaat elos päivät ihanaiset, ja palkakses saat käyrän seljan vain!
»Sen kansas tähden teet — jos oikein kuulin? Sun, Pietari, ma viisaammaksi luulin. Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta, min ylin tahto uinua on unta. Ken hetkeks unesta sen ravistaa, hän siitä kunniansa kuulla saa, ja joskin hetki maineeseen sun nostais, sen sadat jalot sielut sulle kostais, kuin hiiret mainettasi jyrsien. Ei suurin nimikään oo ikuinen: kuin tuntilasin hiekka verkalleen sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.
»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset on kylmiä sun kansas sydämet, ja vastaan kylmyyttä ken taistelee, hän myöskin itse viimein kylmenee. Yks pisar ei voi jäätä sulattaa. Vain hetkinen, se itse jääksi saa. Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä: pois karista sa unelmien ies ja elä kerran omaa elämätä ja ole oma itses, ole mies!»
Näin puhui Piru vielä Pietarille kun yli Wittenbergin syttyi koi. Se tuvan matalille seinämille niin hehkuvaisen sädekimpun loi. Ja tuuli, lehmustoissa havautettu, se peitti kaikki tuoksun laineisiin. Vain puoleks nähty, puoleks aavistettu, jo oli kevät tullut kaupunkiin.
Kun Särkilahti puoleen vierahansa taas katsoi, olikin hän lähtenyt. Kai Viettelijä valon-arkuuttansa ei aamun kirkkautta kestänyt.
Ja Särkilahti ikkunansa luoksi hän astui yöllisissä mietteissään Niin kuuma veri suonissansa juoksi, niin outo tunne autioitsi pään.
Mut ensi kevätpäivä voittoisasti se teki kaupunkihin tuloaan, niin tyynen-lempeästi, laulavasti. Se oli tänään herra yli maan. Kuin voiton jälkeen nuolet viinestänsä kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein, niin ammuskeli kultasateitansa se ikkunoihin kunnon porvarein.
Ja kiurut ylähällä ilakoivat, miss' sini taivaan oli siintävin, ne kevätaamun kirkkautta joivat ja pukivat sen laulunsäkeihin. Ja joku nuori teini työhön käyden hän tunsi runoinnon rinnassaan ja sydämensä onnen, liian täyden, toi julki muillekin hän laulullaan.
Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli, ja ilo syttyi salaa silmihin. Sen kevään lainaksi hän itse luuli, mut syvempää se tuli kuitenkin. Se tuli jälkeen tuskan voitetun kuin rauhan aamu yli taistelun. Hän hiljaa lausui puoleks itselleen ja puoleks keväimelle edessänsä:
»Mik' kumma mahti luotu ihmiseen, mik' outo voima ohjaa elämänsä? En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työhön nuoruuttain — syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain! Kuin kevään riemu yllättää se rinnan ja sitoo sielun kahlein salaisin. Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan ja sielun iloks on se kuitenkin.
»Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu. Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo, se saapuu kerran joka polven luo. Sen liittohon ken kerran käynyt on, ei onnellinen hän, ei onneton, ei nuori eikä vanha — ihmisten hän kesken enimmän on ihminen. En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työssä nuoruuttain. Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»
Ett' oli taasen taivaan sini avoin ja kevät tullut, porvaritkin ties sin' aamuna, mut eivät sillä tavoin kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.