POHJANMAA
Ma aina muistan, kuinka väsyneenä suurkaupungin ma humuhun ja huoleen, miss' soipi elo myrskyn säveleenä, taas käännyin kotihini, Pohjan puoleen.
Ma aina muistan, kuinka verkallensa
vei tieni lakeutta laajaa kohti
ja kuinka rinta taasen vapautensa
kuin painon raskaan alta nostaa tohti.
Näin edessäni Pohjanmaata palan,
näin karun seudun pelloks kuokituksi,
näin lakeuden loputtoman alan,
jok' on kuin iäisyyden maille uksi.
Näin edessäni vuolaat virtain uomat,
joiss' syöksyy alas korven voimat ylväät
ja suuret rikkaudet, salon suomat,
ja ikimetsän temppelsalin pylväät.
Näin edessäni metsämaita, soita,
miss' ihmiskätten jälkeä ei huomaa,
miss' seutu täynnänsä on unelmoita
ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.
Ja silloin tunsin kuin ois hellä käsi
mun sydäntäni hivellyt ja silloin
ma tunsin, tunsin: kunne elämäsi
se teillä maailman on käyvä milloin,
niin tääll' on olentosi juuret syvät vain täällä kertoo taru ihmeitänsä, vain täällä sydäntäsi lähestyvät sun muistos rakkaat kaikki kätköistänsä.
Ja suuren kaupungin kun pauhinassa sa turhaan etsit, etsit itseäsi, sa tunnet, että tuolla, Pohjolassa, on iäks vangittuna elämäsi.