XXV.
Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.
Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään. Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua, vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.
Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä oikein ystävyysliittoja rakentelemaan.
Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa.
Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään.
Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:
— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?
— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.
— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli
Iisakki… Pitäisi tästä joutua illalliselle.
Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.
Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa. Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja istahti kannolle polttelemaan.
— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä matkaa.
Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin, mutta maa tuntui polttavan kantapäitä.
— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen kainaloonsa, pyörähti polulle.
— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.
Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.