I.
Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste oli maasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisytti puiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssa kirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.
— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.
— Niin.
Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.
— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovin alakuloiselta.
— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus, jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivan kokonaan?
Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.
Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.
— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin.
Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.
Tuomaankin täytyi jo naurahtaa. Mitä hän turhia kyselikin. Hänenhän oli kaunis, Rotkan mökin kaksikymmenvuotias Anna. Kohta hän tulisi liitolleen saamaan vahvistuksen, jota hän oli odottanut rauhoittuakseen. Tästä huolimatta hän ei voinut vapautua kokonaan painostavasta tunteestaan. Niinkuin jokin näkymätön, raskas käsi olisi häntä painanut. Ja niinkuin jokin salainen ääni hänen korvaansa kuiskannut outoja, selittämättömiä aavistuksia.
Anna pyörähti portista kirkkotarhaan ja Tuomas seurasi hänen perässään.
— Vieläkö sinä yhä vain murjottelet? virkkoi Anna happamesti.
Tällaistako se nyt onkin? Toisenlaiseksi minä tämän päivän kuvittelin.
Anna käveli ripeästi nurmettunutta käytävää ja heitti olkansa yli halveksivan katseen Tuomaaseen.
— Kuulehan! ehätti Tuomas hänen rinnalleen. Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Et nyt suuttuisi tuommoisesta. Olenhan minä sitä jo niin monesti sinulta ennenkin kysynyt.
Anna katseli Tuomaaseen epäluuloisesti.
— Etkä vieläkään sitä tiedä?
— Kyllähän minä sen jo…
— Niinpä elä sitten…
— Ka, kun ihan suuttui.
Tuomas koetti naurahtaa ja laskea kätensä Annan vyötäiselle.
— Mitäs kun aina sitä samaa…
Anna pyörähti edelleen kävelemään Tuomasta odottamatta.
— Anna.
— Mitä?
— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, ettei enää milloinkaan riideltäisi.
— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.
— Mutta itsehän sinä olet sanonut…
— Mitä?
— Että sinulla on ollut muitakin…
— Eikö sinulla sitten ole ollut?
— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani ja tuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.
— Niin mitä sitten?
Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitään vastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljasti päänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivät liikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.
— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.
Kirkkomäellä kulki heidän ohitseen Topias Isotalo hymyillen ilkeästi morsiusparille. Anna huomasi tämän ja punastuen kiirehti Tuomaan edellä kirkon ovelle, josta kuului ulos urkujen humina ja virren veisuu.
Kirkonaidan luona seisoi ryhmä miehiä verkkaisesti keskustellen.
Hekin olivat huomanneet Heinämäen Tuomaan morsiamineen kirkkoon menevän ja vaikenivat hetkeksi.
— Nuorenpa se Tuomas vielä saikin, virkkoi vihdoin yksi joukosta.
— Vaikka itse on jo yli kolmenkymmenen…
— Muuten on kunnon mies.
— Miesten parhaita. Saa syntymään käsistään mitä vain tahtoo.
— Olisi Tuomas ollut paremmankin vaimon veroinen, virkkoi Isotalon vanha isäntärenki.
— Miten niin? kysyi joku.
— Niin vain, että pietyn piikaisen taisi Tuomas saada, virkkoi edellinen.
— Olisikohan…?
— Isotalon palveluksessa ei kukaan säily koskemattomana. Omin silmin sen olen tullut näkemään, vahvisti isäntärenki ja lähti astumaan kirkkoon.
— No sen korvaa nuoruus ja kauneus. Anna on pulskin tyttö paikkakunnalla, virkkoi siihen joku miehistä ja keskustelu raukesi.