XIX.
Tuomas oli haalinut kokoon rahat Isotalon velkaa varten ja meni nyt sitä maksamaan.
Tiukalle oli ottanut rahan saanti. Jos velka olisi ollut muille kuin Isotalolle, olisi jo heittänyt sikseen rahojen kerjäämisen, mutta hän ei saanut päästä kehumaan rumien suunnitelmiensa voitolla.
Monen ovella sai Tuomas käydä tarvitsemaansa summaa pyytämässä. Sai nöyrtyä ja hävetä. Ovesta sisään astuttuaan katsottiin heti pitkään ja niin kuin ihmetellen: „Siinä se nyt on entinen Heinämäen Tuomas, kuuluu vaimonsa elävän huonosti Isotalon kanssa.” Kyseltiin kuulumisia, mutta vaiettiin kohta kuin yhteisestä sopimuksesta.
Eivätkö liene jo tietäneet pikku Matinkin suhteista isäänsä. Varmasti oli sekin jo kyläläisten hampaissa, koskapa joku naapuritalojen isännistä, joilta rahoja kävi kyselemään, virkkoi kohta.
— Pidä sinä parempaa huolta siitä vaimostasi. Pian se sinulle omin lupinsa lisää perhettä laittaa.
Hyi helvetti, miten sellaiset puheet karmivatkin! Eivät olisi edes mitään puhuneet. Mutta toisten asioista onkin parempi puhua kuin omistaan.
Isotalo valjasti orittaan, kun Tuomas meni pihaan. Ori karskahteli ja nousi takajaloilleen koettaen saada valjastajaa jalkoihinsa.
Tuomas seisoi pihamaalla ja katseli. Povessaan kutkutteli harras toivomus. Olisi nyt saanut riettaan jalkoihinsa ja polkenut, polkenut, niin että saastainen veri olisi purskahdellut sen syntisestä ruumiista!
Isotalo huomasi tulijan. Hätkähtipäs!
— Tulin maksamaan sitä velkaa, virkkoi Tuomas kylmästi.
— Mitä velkaa?… niin sitä… sai se Hautala houkutelluksi. Käydään sisään, käydään sisään, kehoitteli lipevänä.
— Parasta kun tuot vaan tänne velkakirjan kuitattuna ja todistajat, sanoi Tuomas jäykästi.
— No sopiihan sitä kai sisäänkin… jos siellä kahviakin… Sai tosiaankin ottamaan sen velkakirjan, kun sanoi rahoja tarvitsevansa.
— Valehtelet, saatana! Itse sitä olet käynyt pyytämässä. Olisit
Nuotio-Heikiltäkin ottanut kirjan, jos olisit saanut.
Isotalo katseli maahan ja meni noutamaan velkakirjan. Saatuaan siitä rahat koetti vielä selvitellä.
— Sattui minullekin tarpeita, niin täytyi vaatia.
— Talon sinä luulit taaskin niillä matalilla metkuillasi saavasi, mutta hukkaan meni tälläkertaa saastaisten aivojesi ponnistukset. Häpeäisit kerrankin, roisto!
Isotalo naurahti ilkeästi.
— Elähän kehu… saattaa se vielä luiskahtaa kynsistäsi.
— Sinun saastaisiin käsiisi se ei ainakaan joudu, niljainen paholainen!
Tuomas kääntyi. Vielä tässä sille suutaan soittamaan, syntipesälle!