XXI.
Nuotioniemessä on riihitetty viimeiset peltoviljat. Laarit ovat täyttyneet kukkuroilleen. Metsävainioilla ovat säiliöt täynnä rehua ja puimatonta viljaa ja syyslaiho näyttää lupaavalta.
Tuomas häärii työssä aamusta iltaan niin kuin ennenkin, mutta mitään työniloa hän ei voi enää tuntea. Tekeepähän vain jotain tehdäkseen. Ja kun ei voi tekemättäkään olla.
Päivät ovat käyneet jo lyhyiksi ja taivas on yhtämittaa pilvessä. Öisin sataa. Tuomas kuuntelee sateen rapinaa ikkunaruutuihin ja miettii synkkiä mietteitään. Kun ei voi miettimättäkään olla. Ei vaikka kuinka tahtoisi.
Ja aina raastaa tukahduttava suru siitä, että poika, pikku Matti, ei ollutkaan hänen oma poikansa. Ei ollut, vaikka oli kuitenkin vieläkin niin kuin oma lapsi. Kiintymys ja isänrakkaus ei särkynyt niin vähällä.
Tuomas päätti olla näkemättä poikaa, syliinsä ottamatta, mutta kun poika juoksi jo ovessa vastaan ja kapusi syliin lausuen luottavasti: "isä ottaa syliin", "isä soutaa", ei hän hennonnut, vaan soudatteli poikaa polvellaan ja koetti olla mitään ajattelematta.
Kun ei olisi saanut koskaan tietää, että poika ei ollut hänen omansa, ja kun vieläkin saisi niin uskoa, että poika oli hänen, muttei voinut.
Ja kun voisi uskoa, että lapsi, jota Anna kantoi, on oma lapsi, olisi helpompaa ja elämä vieläkin voisi muuttua, sammua kirvelevä suru edes hetkiseksi, mutta sitäkään ei voinut.
Anna kantoi Isotalon sikiötä. Sanoi kantavansa katuen, vaan mikä hänen tiesi, katuiko. Tuomas ei uskonut enää vaimonsa vakuutuksia eikä lupauksia, vaikka tämä itkien katui ja tunnusteli luvaten uskollisuutta. Irstaan naisen lupaus, mitä se merkitsi.
Niinkuin lehti tuulessa oli nainen rakkautensa ja intohimonsa ajamana.
Tuomas ei voinut enää vihata eikä raivota. Kaikki muut tunteet, paitsi suru, olivat hänestä sammuneet.
Silloin oli raivonnut viimeksi, kun tuli tietämään Annan raskauden. Nyt oli jo kaikki samantekevää.
Tähän saakka oli häntä pitänyt yllä heikko toivo siitä, että jotenkuten saattaisi kaikki vielä selvetä ja muuttua. Oli syntynyt sairaalloinen mielikuva, joka saattoi joskus ajattelemaan, että kaikki olikin ehkä vain leikkiä, keksitty kiusaksi hänelle. Pikku Matti voi olla hänen samoin kuin toinenkin. Anna vain kiusaa häntä sanoakseen joskus, että se onkin ollut vain leikkiä, pilaa kaikki tyyni.
Se oli sairaiden aivojen harhakuva, mielijohde, joka sai hänen päätöstään luopua elämästä siirtymään päivä päivältä tuonnemmaksi.
* * * * *
Tuomas oli Jannen kanssa ollut koko päivän kynnöksellä. Syksyinen ilta hämärtyi. Hevoset riisuttiin ja vietiin syöttöhakaan. Veräjällä palatessa virkkoi Janne.
— Saisit sinä Tuomas sentään olla isäntä talossa ja antaa sille roistolle kerrankin niin, että lakkaisi taloa kiertelemästä.
— Kenelle?
— Isotalollepa tietysti. Et näy huomaavan, vai etkö näe, mutta joskus käy vielä Annaa kärkkymässä.
— Ja uskaltaako vielä Anna ja ilkeääkö…?
— En tiedä tarkemmin, mutta niin on minullekin vastenmielinen se ihminen, että olisin jo siihen paikkaan lopettanut, jos olisi ollut minun kohdallani.
Tuomaan aikoja sitten sammunut viha kuohahti jälleen. Se antoi varmuutta hänen päätökselleen. Häpeä oli nyt jo hänelle liian suuri kannettavaksi. Hänen täytyi päästä pois näkemästä ja kuulemasta. Elämä oli liian raskas enää päivääkään eteenpäin elettäväksi.
Tuomas istui pellon veräjäpuulla.
— Sinä olet ollut aina hyvä toveri ja ystävä minulle, virkkoi hän tukahtuneesti Jannelle. Etkö tekisi minulle vielä yhtä palvelusta?
— Johan toki teenkin.
— Kävisit vielä tänä iltana sanomassa Kustaavalle, sisarelleni, että tulisi aamulla Nuotioniemeen. Tahtoisin ennen lähtöäni tavata…
Ääni särkyi. Hetken perästä jatkoi Tuomas.
— Ja veisit sanan Mäkäräiselle, että tulisi hänkin tänne kuulemaan» viimeisiä määräyksiäni.
Janne katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Vihdoin hänelle selvisi kaikki.
Hänen silmäripsensä kostuivat.
— Aiotko sinä siis…?
— Minä en jaksa enää kantaa häpeääni, sanoi Tuomas tukahtuneesti. Mitäpä hyödyttää viivyttäminen. Elämällä ei ole enää mitään minulle annettavana. Parasta, kun poistun.