I
Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.
Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa vasten.
Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten. Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.
— Ai perhana!
Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.
— No, eikö se ole Varsala? Päivää!
— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala purkaa sisuaan.
— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.
— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.
— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.
— Etpäs nyt arvannutkaan.
Kantele löi näppiä ja jatkoi.
— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin sinäkin.
— Älä.
— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.
— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt… katsos…
Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.
— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?
— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.
— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.
He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja hetken niistä nautittuaan.
— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus päätettiin.
Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.
— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.
— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.
— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan. Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?
— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä ihmisiä piinatessa tarvittavan?
— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään, ennen kuin on saanut hänet antautumaan.
— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa joukossamme, virkkoi Varsala.
Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.
— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa kamareissa.
— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista. Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun osakseni suotu.
— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.
Varsala naurahti.
— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.
Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.