II
Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista laiskimmat.
Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.
Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,
Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.
— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua kiinni.
— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.
— Se.
— Taitaa olla hyväluontoinen mies?
— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi
Ville.
— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta asiamiestä.
— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.
— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.
— Häh?
— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.
— Eihän tuo nyt oikein… On se välistä paremminkin…
— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.
Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten asentoaan sanoi:
— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.
— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.
— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.
Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.
— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.
— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville. Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison vakuutuksen.
— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee emäntä?
— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona…
Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka kiusasivat ylen määrin Kanteletta.
— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.
Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.
— Mitä sitä kuuluu? kysyi.
— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti semmoinen kyseleminen.
— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja, arveli emäntä.
— Ei tämä tästä pitäjästä… Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti
Ville.
Emäntä vähän sävähti.
— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari olla viileämpikin.
— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin meille ensin päivällistä.
— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.
— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka pistäytyi tupaan.
— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.
Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.
— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko… kun on tullut vieraita ja sinä syntinen vain makaat.
Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:
— Mikä lienee tarkastaja… jos lienee kuin iso herra.
— Häh?
— Että nouse nyt
— Nousenhan minä.
Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.
Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.
— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.
— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.
— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että talossa on järjestystä.
— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,
— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme sieltä meiltä viimeksi.
— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi muistanut sen nimistä yhtiötä.
— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?
— Eipä sitä vielä…
— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin, että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta; vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.
— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.
— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?
— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.
Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.
— Joko isäntä on vanha?
Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.
— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.
— Johan se viideskymmen lienee menossa.
— Jokohan tuo missä asti?
Emäntä joutui selittämään.
— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.
Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää, ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.
— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina suuna ja päänä.
— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin, kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa suurimman varmuuden vakuutetuille.
— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.
— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.
— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.
— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.
Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:
— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.
— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä…
— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.
— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin taloriekaletta.
— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta lisänä.
— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.
Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.
— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.
— Joo… puh… huu…
Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa kamariin.
— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?
— Ei ole.
— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.
— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.
Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.
— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.
— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?
— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?
— Kyllä.
— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on vakavaraisin, neuvoi Kantele.
— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.
— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.
— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.
— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun, lupasi Ville innostuneena.
— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.
Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.
— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän
Kanteleelta.
— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt ehdottaa mihin mennään.
Ville mietti hetkisen ja virkkoi:
— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.
— Onko tästä sinne pitkältä?
— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,
— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että valjastavat.
Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan turkinpunaisena.
— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.
— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua, lupasi Ville.
Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.