III
Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan heidän vaivalla saamansa vakuutukset.
Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan, ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa kyläkunnalle.
— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi niitä herroja minunkin nähdäkseni.
— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.
— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.
— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle… Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.
— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.
— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.
Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.
Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.
— Herra siunatkoon, kun se on tuossa… enkä yhtään huomannut.
— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.
Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies, joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi päiväksi.
— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.
Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:
— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.
— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.
Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.
— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.
— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan hyvissä voimissa.
— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin meidän rivit horjuvat.
— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla pitkään syljeksien ja murahdellen.
— Puoluepukari… joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.
Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?
Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.
— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?
— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.
— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.
— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.
— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.
Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.
— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.
— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.
Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:
— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.
— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.
— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.
— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja virkkoi hetken perästä:
— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.
— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla näppiään.
— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.
— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.
— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään, naurahteli isäntä.
— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.
— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.
— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat aina pyörimässä.
Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.