IV
Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.
— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?
— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven poikki, selitti isäntä rauhallisesti.
— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.
— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli kilometriä Kana-ahoon.
Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.
— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.
— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.
— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.
Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.
— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen tuhdolle hätäilivät pojat.
Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja, kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta, repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa, johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.
Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi, niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä, ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä, tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.
— Uih uh… uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua, kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.
— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin. Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon, neuvoi eukko.
Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle paikkakunnalle.
Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista ja jos mahdollista kuumaa saunaa.
— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä
— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.
— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen aikeissa tulla tänne?
— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.
— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen
Kanteleen vettä valuvia vaatteita.
— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?
— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo pöydässä, toimitti emäntä.
Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan, varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja suunsoittajia.
— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta näyttävään persoonaansa.
— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.
— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.
— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä järvetkin.
Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.
— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.
— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.
— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!
Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä virkkoi Varsala naureksien.
— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa. Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt, mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi kundeiltani.
— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.
— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.
— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele ynseästi.
Naukkunen naurahti.
— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään palvelemaan Honka-yhtiötä.
— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut hänen muistiinsa syöpyä.
— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.
— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille, kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.
— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.
Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin alkoi majatalon emäntä murista.
— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia; narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä, kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa kantaa, pahuuksille.