XIV
Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla helteelläkin.
Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.
Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä tuvan portaille.
Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset, jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa, milloin mitäkin.
Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti itsekseen.
— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.
Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi huikean sävelen.
— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään kartanolle.
Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.
Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.
— Päivää.
— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.
— Kerä, esitteli vieras
— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.
— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.
— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona selitti Maija.
— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.
— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,
— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada ääneensä herttaisimman sävyn.
Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.
Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli itsekseen.
— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi. Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.
Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä… Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.
Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.
— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.
— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän viivähtää.
— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.
Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin se ruoka.
— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.
— No laita sitten illallinen.
— Kyllä minä.
* * * * *
Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.
Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen harmikseen.
Vihdoin hän kysyi.
— Joko neitillä on henkivakuutusta?
— Ei ole.
— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.
— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.
— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.
— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.
Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti omistajalleen.
— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.
— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä, varsikin talvella? kysyi Kerä.
— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt ajattelee minusta?
— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä lausettaan.
— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista… mitenkä tuon nyt sanoisin…
— Ystävää? opasti Maija.
— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt, mutta nyt…
Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.
— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli
Kerä.
— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan supistaa makeaan hymyyn.
— Mitä niin? kysyi toinen
— Niitäpä ystäviä.
— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli
Kerä.
— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee ehkä?
— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa tämmöisestä välittäisi.
Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.
— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä välittäisi.
— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.
— Älkää menkö, minä pyydän.
— Jos ette enää sano niin.
— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.
Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.
Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.
— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin saanen teilläkin pistäytyä.
— Niinkö? ilostui Maija.
Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän poskea.
— Missä?
— Tuossa.
— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.
— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.
— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.
— En minä, kun… muuta tässä vain ajattelin.
— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti sukankutimensa pensaaseen.
— Eihän nyt vielä.
— Kyllä minun nyt on mentävä.
— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.
— Eihän nyt toki lehmien hakuun.
— Kyllä minä hyvin mielelläni.
Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.
— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.
* * * * *
Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän saattamana.
— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.
Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.
— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.
— Vieläkö nekin, murahti Kerä.
— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa? uteli Kevättoivo.
— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.
— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.
— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.
— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.
— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.
— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.
— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.
— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.
* * * * *
Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.
— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän toverilleen.
— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.
— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan, kivahti Kevättoivo.
— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo pihkassa minuun.
— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä ole Pekkaa parempi.
— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.
Se auttoi.
Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.
Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.