XIX
Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko herätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa. Mutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan lutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni ja huoneesta kuului unisesti.
— Etkö sinä perhana… ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja pärekopilla kukko parkaa vastaan.
Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.
Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle isännälle.
— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata, hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.
— Ketä ne olivat?
— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.
— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,
— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen… Nousun aika se jo on, koskapa kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet aamiaiselle.
— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.
— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä jos sittenkään lähtevät.
Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel, vai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.
Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat sillanrakoihin.
— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia ja… alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat, keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.
— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?
— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen. Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni herroille.
— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä
Keikaus.
— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.
— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?
— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut pitää minut palveluksessanne.
Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.
— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.
— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden. Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa itsensäkin samasta summasta.
Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.
— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.
— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.
Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.
Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa yhtiötään alkavassa taistelussa.
— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.
— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.
— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.
— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?
— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa
Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.
— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.
Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,
— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset edullisemmiksi. Kuulkaahan… älkäähän… esimerkiksi takaisin osto ja vapaakirja… tuota…
— Pidätkö suusi… nyt ei puhuta takaisin ostosta… nyt…
— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti, kivahteli Kantele hieman punaisena.
Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.
Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.
— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat… kohta ne iskevät yhteen… voi hyvä isä siunaa.
Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta armahinen.
Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli
Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan.
Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt
Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon.
Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen
Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.
Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.
Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.
— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt se oikaisi jo koipensa.
— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi
Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.
— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria kasvatetaan, karjaisi Kantele.
— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.
— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.
— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.
— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.
Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.
— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja…
Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.
— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.