XX
Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen, seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli seurahuoneen edustalla.
Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.
— Hyvää huoment'.
— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.
— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:
— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin vietävän pahaa siivoa.
— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi kahvia Hakkaraiselle.
— No mitäs… eihän sitä nyt aina… kielteli Hakkarainen käsi jo kiinni kupin laidassa.
— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.
— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.
— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se semmoinen viskaali… tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt, ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali… iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten vielä niitä koiria puolustaa.
— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.
— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.
Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
* * * * *
Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan, joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä raivolla.
Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki, menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.
— Hei.
— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.
Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:
— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?
— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.
— Meritautia, vai…?
— Niin.
— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?
— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.
— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.
Kantele viittasi seurahuoneelle päin.
— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin
Djefvulsund'in herroja.
— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.
— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä Keikauskin.
— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.
— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä lehtori Linnaselle.
— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.
— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.
— Kuulehan!
— No?
— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.
— Jaa, jaa,
Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.