XXI
Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.
Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa, tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.
Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.
Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.
— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.
— No?
— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?
— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.
Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.
— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.
— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.
— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä ennustavat.
— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon isäntä ei jää pois heidän joukostaan.
— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.
— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä valvoakseni.
— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta muista, ettet häiritse minua työssäni.
Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien itselleen mukavan asennon.
Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.
— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.
— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut ottaa vakuutuksen.
— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.
— Ymmärrän.
Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn, lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle ollut koskaan uskottu.
Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:
— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?
— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.
Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi
— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?
— Enhän minä aivan pientäkään… Minulla on työtä tuolla makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.
Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin. Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään. Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.
Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide Minkkisen puolelta.
— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.
— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias Kovakkeen rauhaan.
— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.
— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.
— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun täällä.
— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen makasiinin oven lukkoon.
* * * * *
Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:
— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.
— Kuka se on? kysyi Keikaus.
— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet auta minua.
— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.
— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.
— Mitenkä minä sinua autan?
— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.
— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.
— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus makasiinimiehelie.
— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.
— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.
Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.
— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.
Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi
Pirhonen astuksi toimetonna.
— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.
Joutuin sinne.
Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.
Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.
— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän. Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan kuulumattomat.
Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.
— Ähä… se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!
Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä, virkkoi:
— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä päivää voroilemaan.
— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.
— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.
— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.
— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.
— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut makasiiniin ja… mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa. Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?
— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.
— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla? arveli Kirvosen matami.
— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.
Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia ja vanhoja ämmiä.
— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.
— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne poliisikamarille…
— Vai ei… no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka pakana vielä juoksutti.
Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen hirveätä kostoa Minkkiselle.