XVII
Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin, saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan pääkamarissa ja pellonpientareilla.
Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan makeat ruuat.
Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä. Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen käsistään pihamaalle.
— Mistä ihmeestä sinä…?
— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?
— Oli, mutta mitäpä siitä… Kun en osannut odottaakaan… Tule nyt levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan vierastaan kamariin.
Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.
— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.
— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.
— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla järveen.
Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa onnessaan kadottaneen järkensä.
— Mitä sinä oikein puhut?
— Niin, niin, uimaan… Antaisit vain pyyhkeen.
— Kun minä luulin, että sinä… minä haen heti paikalla.
Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.
— Tule nyt syömään hyvä… rakas… minä en oikein tiedä miten minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.
— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein vuorokauden.
— Voi sinua poloista… Miten se niin kävi?
— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.
— Ja mikä se on? kysyi Maija.
— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään, että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta ukonilma.
— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.
* * * * *
Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.
— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava sattuma.
Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.
Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin talossa.
— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt valintansa erittäin onnistuneesti.
Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.
— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja. Paremman kestityksen laittaa ukko meille.
Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä keskustelua.
Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi. Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen, toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen. Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi ihmeteltävästi.
Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen, Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa. Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.
— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne, virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.
Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.
— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee vielä Närekin.
Tuli Huttusen vuoro.
— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän vaivamme lupauksensa mukaan.
Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan, joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.
Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.
— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja hänen muotonsa musteni.
— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.
— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.
Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt kykenevän hänelle selitystä antamaan.
— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä joka lähtöön.
Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.
— Tulehan sitten kun selviät.
Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen partaisesta naamastaan kuului karjahdus.
— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.
Kerä nousi, mutisten mennessään.
— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät ystävät.