HUKKA HUJULAINEN JA JULLE JUTUSTAINEN.
Julle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti nukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa. Oli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin niin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan. Julle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä tuli, rauhan häiritsijöitä.
Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä, sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä. Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset lehdet niin silloin saa olla valmiina.
Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.
Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun ei ketään… lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla vesisateet tulossa.
Joko taas.
Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta, piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt metsään.
Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne… antaa puputtien rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.
Isäntähän se aina niin…
Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran malttia, että antoi niitten olla… Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka kuinka vakuuttaisi.
Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä keväinen ilma…
Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin metsissä.
Niin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle ja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista. Voisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä haltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.
Jos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.
Siitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.
Ka, ka, kun päälle tullaan.
Piiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.
Sieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli hyväilemään.
— No mitäs se Julle… voi Julle poikaa… onko ikävä metsään?
Julle haukahti ja vikisi.
Vielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä kai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä olisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?
Jussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta sieltä ulos, talliin mihin mennenee.
Julle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä peltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.
Nyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä. Ilmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki varmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.
Mitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa, pitkin rapisevia hankia?
Aamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa hän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle retkelle.
Nyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.
Kun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin kantavia hankia.
Jopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui pihkalle ja mahlajille.
Pitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia. Hujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran pelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan kiven kolosta, johon oli tarttunut.
Ka, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa heitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.
Julle koputti Hujulaisen ovelle.
— Kuka siellä? kysyi Hukka.
— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.
Avasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli kumpaisestakin, kun tavattiin.
— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.
— Mitäpä sitä… päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa teissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.
— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on elämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla niinkuin haluttaa.
— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan ominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.
— Eikös ja vähän… kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään, kun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin muuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä saataisiin.
Julle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi miettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.
Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa, jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli kevätilojaan pitämään.
— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.
— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.
Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään. Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia, jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan kantavalla hangella.
— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.
— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä enemmän.
— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.
— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.
— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. — Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi ystäväni.
— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.
Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.
Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän väelle.
Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän asunnoissaan ja hyväiltävänään.
Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.
Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.